Kadıköy

Lautan moottorin ääni muuttuu ja kansi tärisee, kun vene keinuu kohti laituria. Lokit roikkuvat ilmassa muutaman metrin päässä kaiteesta odottaen leipää. Köydet osuvat laituriin. Käytävä putoaa alas raskaalla kolahduksella, ja useita satoja ihmisiä lähtee kerralla pois. Minuutin kuluessa olet kadun tuoksun sisällä – grillattua kalaa, paahdettua kahvia, märkiä vihanneksia, tupakansavua. Joku myy sinulle jo jotain. Tervetuloa Aasian puolelle.

Kadıköy sijaitsee Aasian rannalla, vanhankaupungin toisella puolella vettä. Se ei ole monumenttialue. Täällä ei ole palatsia, ei suurta moskeijaa, ei lippujonoja. Sen sijaan täällä on täydessä vauhdissa olevaa arkea – markkinoita, kirjakauppoja, levykauppoja, teeviljelmiä, baareja, elokuvateattereita ja erittäin suuri määrä kissoja. Ihmiset tulevat tänne syömään ja väittelemään, eivät katselemaan nähtävyyksiä. Se tekee siitä yhden Istanbulin rehellisimmistä paikoista.

Tämä ranta on vanhempi kuin kuuluisa vastapäätä oleva. Kreikkalaiset uudisasukkaat perustivat tänne Khalkedonin kaupungin, ja se oli jo perustettu ennen kuin Bysantti perustettiin veden toiselle puolelle. Muinaiset kirjoittajat ovat säilyttäneet siitä vitsin. Persialaisen komentajan kerrotaan kutsuneen Khalkedonin asukkaita sokeiksi, koska he asettuivat tälle puolelle, kun taas paljon parempi paikka oli selvästi näkyvissä salmen toisella puolella. Loukkaus pysyi mukana kaksi ja puoli tuhatta vuotta.

Jotain valtavaa tapahtui myös täällä vuonna 451. Kirkon johtajat kaikkialta kristillisestä maailmasta tapasivat Khalkedonissa ja laativat lausunnon Kristuksen luonteesta. Tämä lausunto jakoi kirkon. Useat muinaiset kirkot – armenialainen, koptilainen, syyrialainen, etiopialainen – hylkäsivät sen, ja jakautuminen on kestänyt tähän päivään asti. Se tapahtui tällä rannalla, kirkossa, joka ei enää ole pystyssä. Mikään nykyaikaisessa katukartassa ei kerro, missä se sijaitsee. Miljoonat uskovat elävät edelleen tämän seurauksena.

Nykyaikainen nimi tarkoittaa tuomarin kylää. Se tulee ottomaanien ajalta, jolloin maa tällä rannalla annettiin kadılle – islamilaisen oikeusjärjestelmän tuomarille. Pitkään tämä oli puutarhojen ja kesämökkien kylä, hiljainen paikka, jonne ihmiset pääsivät veneellä. Hiljaisuus päättyi 1800-luvulla, kun säännölliset höyrylaivayhteydet alkoivat ja istanbulilaiset perheet alkoivat asua täällä ja matkustaa veden yli.

Tämä työmatka on edelleen Kadıköyn ydin. Lautat kulkevat koko päivän täältä Euroopan rannikolle, ja paikalliset pitävät niitä pikemminkin busseina kuin nähtävyyksinä. Laivalla on kokonainen kulttuuri. Ostat teetä pienestä tulppaaninmuotoisesta lasista. Ostat seesamirenkaan, jota kutsutaan simitiksi, ja revit paloja lokeille, jotka ottavat ne ilmasta. Ylitys kestää noin kaksikymmentä minuuttia, eikä se maksa juuri mitään.

Kävele laiturilta sisämaahan markkinoiden kaduille. Täällä ihmiset todella tekevät ostoksia. Kalakauppiaat asettelevat saaliinsa jäälle ja huutavat hintoja. Suolakurkkukaupat laittavat riviin purkkeja vihreitä, punaisia ja keltaisia vihanneksia etikassa, ja he myyvät sinulle lasillisen mehua juotavaksi. On kauppoja, jotka myyvät vain juustoa, vain hunajaa, vain kuivattuja hedelmiä, vain kahvia. Täällä sijaitsevat ravintolat auttoivat tuomaan alueellisen anatolialaisen ruoanlaiton takaisin muotiin, ja jotkut niistä ovat todella hyviä.

Tiistaisin naapurustoon kasvaa toinen, väliaikainen kaupunki. Valtava ulkoilmatori valtaa kokonaisia katuja, ja kilometrien pituisten katosten alla on vaatteita, kankaita, taloustavaroita, hedelmiä ja vihanneksia. Hinnat laskevat jyrkästi viimeisen tunnin aikana ennen sulkemisaikaa. Kauppiaat huutavat lähes musikaalisessa rytmissä. Jos haluat ymmärtää tämän kaupungin kotitaloutta, yksi tunti näillä markkinoilla opettaa sinulle enemmän kuin mikään museo.

Suuntaa Bahariyelle, pääkävelykadulle. Entisöity vanhanaikainen raitiovaunu kulkee naapuruston läpi, punaisena maalattu ja soittaa kelloaan jalankulkijoille, jotka eivät välitä siitä. Samalla kadulla seisoo 1920-luvulta peräisin oleva teatteri, joka toimii nykyään oopperatalona. Altıyol-nimisessä risteyksessä on pronssinen härkä. Ranskalainen kuvanveistäjä teki sen 1800-luvulla, ja se liikkui useita kertoja kaupungissa ennen kuin asettui tänne. Ihmiset kohtaavat härän luona.

Käänny Yeldeğirmeniä ympäröiville kaduille ja katso ylös. Asuntalojen kokonaisilla seinillä on useiden kerrosten korkuisia maalattuja muraaleja, jotka on tehty viime vuosien muraalifestivaalien aikana. Jotkut ovat muotokuvia, jotkut abstrakteja, jotkut poliittisia. Naapurustossa on myös vanhoja rautatietyöntekijöille rakennettuja kerrostaloja, joissa on rautaparvekkeet ja kuluneet kiviportaat. Vuokrat ovat nousseet ja luonne muuttuu, ja kuulet ihmisten keskustelevan tästä kahviloissa.

Illalla kaupunginosa vaihtaa jälleen tunnelmaa. Kadıköyn kadut ovat lähes kokonaan meyhanen käytössä – meyhane on kapakka, joka tarjoilee pieniä annoksia rakın, aniksilla maustetun viinan, joka muuttuu sameanvalkoiseksi, kun siihen lisätään vettä, rinnalla. Järjestyksellä on väliä. Ensin kylmät ruoat, sitten kuumat, sitten kala, ja juominen jatkuu koko ajan. Kukaan ei kiirehdi. Pöytiin mahtuu samat ihmiset viisi tuntia, ja tarjoilijat odottavat sitä.

Lopuksi kävele ulos Modaan. Kadut hiljenevät ja rakennukset vanhenevat. Rantakadulla kulkee veden äärellä naapuruston alapuolella, ja siellä on nurmikkoa, penkkejä ja kivinen reunus, jossa ihmiset istuvat jalat roikkuen meren yllä. Rannan tuntumassa seisoo elegantti vanha lauttarakennus 1900-luvun alkupuolelta, jota nykyään käytetään kahvilana. Kadıköy pysähtyy tänne, mitä se ei usein tee.

Käänny Moda-rannalta länteen myöhään iltapäivällä. Vanha kaupunki kohoaa veden toisella puolella, kupolit ja minareetit siluetteina, laivojen ylittäessä sen edessä. Takanasi joku soittaa kitaraa huonosti. Teekauppias kävelee ohi tarjotin kädessään. Täältä näet yhden maailman valokuvatuimmista silueteista, eikä kukaan ympärilläsi katso sitä. He asuvat täällä. Anna itsellesi muutama minuutti aikaa tehdä samoin.