Istiklal-katu

Kello soi kahdesti – terävästi, metallinhohtoisesti – ja väkijoukko jakautuu katsomatta ylös. Punainen raitiovaunu liukuu ohi, niin lähellä, että sitä voi koskettaa. Jalkojesi alla graniittilaatat kantavat tuhansien kenkien ääntä. Jossain lähellä kastanjat paahtuvat kärryillä, ja savu leijailee kadun poikki. Musiikkia kuuluu kolmesta suunnasta samanaikaisesti – katusoittajan kitara, kaupan kaiutin, katurumpu. Tämä on Istiklal-katu, eikä se koskaan oikein pysähdy. Seiso paikallasi minuutin ajan ja anna ihmisvirran liikkua ympärilläsi.

Katu kulkee noin puolitoista kilometriä Beyoğlun kaupunginosan läpi, Taksim-aukiolta ylhäällä Galatan lähellä sijaitsevalle Tünelin alueelle alhaalla. Se on suljettu normaalilta liikenteeltä. Vain raitiovaunu, jakelukärryt ja satunnainen poliisiauto jakavat tilan jalankulkijoiden kanssa. Vilkkaina viikonloppuiltoina väkijoukko voi paisua satoihin tuhansiin ihmisiin yhdessä päivässä. Paikalliset ylittävät kadun päivittäin vilkaisemattakaan. Vierailijat kävelevät sitä hitaasti ja lukevat julkisivuja kauppojen yläpuolella.

1800-luvulla tämä oli Grande Rue de Péra – Istanbulin eurooppalaisen korttelin pääkatu. Ulkomaiset suurlähetystöt rakensivat kartanoitaan tänne. Pankkiirit, kauppiaat ja diplomaatit kaikkialta Euroopasta täyttivät sen kahvilat ja teatterit. Arkkitehtuurissa se näkyy edelleen. Katso ylös, niin näet uusklassisia pylväitä, jugendtyylisiä rautatöitä ja koristeellisia kiviparvekkeita – tyylejä, jotka on tuotu Pariisista ja Wienistä. Kadun tasolla globaalit tuotemerkit ja puhelinliikkeet täyttävät pohjakerroksia. Kadulla on molemmat kerrokset samanaikaisesti – vanha ylhäällä, uusi alhaalla.

Turkin tasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1923 katu sai nykyisen nimensä. Istiklal tarkoittaa itsenäisyyttä. Suurlähetystöistä tuli konsulaatteja, kun pääkaupunki muutti Ankaraan, mutta useimmat pysyivät vanhoissa rakennuksissaan. Useat seisovat edelleen suoraan kadulla rautakaiteiden takana – voit havaita niiden lippuja kauppojen välistä. Uudelleennimeäminen merkitsi muutosta. Ulkovaltojen aikoinaan määrittelemästä kadusta tuli uuden kansakunnan symboli. Nykyään se kuuluu ennen kaikkea sille, joka sattuu kävelemään sitä pitkin.

Punainen raitiovaunu on selviytyjä. Sähköraitiovaunut kulkivat täällä ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa, katosivat vuosikymmeniksi ja palasivat perinnelinjaksi vuonna 1990. Raitiovaunu kulkee koko kadun pituudelta kävelyvauhtia. Alapäässä odottaa jotain vanhempaa – Tünel, lyhyt maanalainen funikulaari, joka avattiin vuonna 1875. Se kiipeää jyrkkää rinnettä Galatan rantakadun ja kadun välillä. Se on yksi maailman vanhimmista maanalaisista henkilöliikenteen rautateistä, ja se kulkee edelleen muutaman minuutin välein.

Keskimatkan päässä koristeellinen holvikaari avautuu Çiçek Pasajıin – Kukkakäytävään. Suuri tulipalo pyyhkäisi Peran läpi vuonna 1870 ja tuhosi täällä sijainneen teatterin. Sen tilalle nousi elegantti arkadi, jonka yläkerrassa oli asuntoja ja alakerrassa kauppoja, Pariisin katettujen käytävien mallin mukaan. Kukkakauppiaat täyttivät sen myöhemmin, mikä antoi käytävälle sen nimen. Nykyään siellä on rivi ravintoloita ja tavernoja lasikaton alla. Astu hetkeksi sisään. Kadun melu vaimenee lähes välittömästi.

Käytävän vieressä kulkee Balık Pazarı – kalatori. Murskattua jäätä, hopeamakrilleja, pyramideihin pinottuja sitruunoita. Myyjät huutelevat hintoja, ja kissat partioivat ränneissä täysin itsevarmasti. Sivukadut haarautuvat meyhanien verkostoksi – perinteisiksi tavernoiksi, joissa pienet jaetut lautaset eli mezet täyttävät pöydät. Tässä kohtaa katu syö. Jos Istiklal on joki, nämä kujat ovat sen sivualtaita – hitaampia, suolaisempia ja täynnä keskustelua. Seuraa nenääsi mihin tahansa niistä, niin löydät pöydän.

Pääkadun varrella seisoo suuri tummanpunaisesta tiilestä tehty kirkko – Pyhän Antoniuksen Padovan kirkko. Se on Istanbulin suurin roomalaiskatolinen kirkko, joka valmistui vuonna 1912 uusgoottilaiseen tyyliin, keskiaikaisten eurooppalaisten katedraalien teräväkärkiseen tyyliin. Se sijaitsee kadusta hieman syrjässä sisäpihan takana, joten monet ihmiset kävelevät ohi huomaamatta sitä. Messua pidetään edelleen useilla kielillä. Kirkko muistuttaa siitä, että Beyoğlu oli ja on edelleen yksi kaupungin sekoittuneimmista kaupunginosista – katolisia, ortodoksisia, juutalaisia ja muslimeja rinnakkain.

Lähellä kadun puoliväliä saavut Galatasarayn lukion korkeille rautaporteille. Koulu on toiminut tällä paikalla vuosisatojen ajan, ja opetusta on annettu täällä pitkään sekä turkiksi että ranskaksi. Koulu antoi nimensä ympäröivälle aukiolle – ja yhdelle Turkin kuuluisimmista jalkapalloseuroista, jonka sen oppilaat perustivat vuonna 1905. Portit avautuvat harvoin vierailijoille, mutta pysähtyvät ja katsovat kaiteiden läpi hiljaisiin puutarhoihin. Kirjailijoiden, valtiomiesten ja urheilijoiden sukupolvet ovat jättäneet teinivuotensa taakseen.

Istiklal palkitsee kävelijän, joka hidastaa vauhtia. Kapeita käytäviä haarautuu kauppojen väliin – joissakin on kirpputorikauppoja, toisissa levykauppoja, kahviloita tai työpajoja. Katusoittajaset valtaavat nurkkansa iltaisin, ja ohjelmisto ulottuu anatolialaisista kansanlauluista jazziin. Yläpuolella valosarjat reunustavat katua talvella. Kadulla on ollut tulipaloja, mellakoita, taantumista ja uutta tulemista – Beyoğlu hiipui 1900-luvun puolivälissä ja täyttyi uudelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Muutos on sen ainoa pysyvä tapa. Se, mitä löydät täältä tänään, on ensi vuonna hieman erilaista.

Ennen kuin jatkat matkaa, astu kadun reunaan ja seiso jonkin vanhan julkisivun alla. Anna raitiovaunun mennä vielä kerran. Katso, kuinka väkijoukko virtaa – opiskelijat, perheet, myyjät, turistit, kaikki liikkuvat omaan tahtiinsa samassa kanavassa. Ihmiset ovat kävelleet tätä täsmälleen samaa linjaa pitkin jo yli vuosisadan – fetseissä, silinterihatuissa ja nyt hupputakeissa. Vaatteet vaihtuvat. Kävely pysyy samana. Kun olet valmis, valitse suunta ja liity takaisin virtaan.