Alaçatı

Tunnetko tuon työnnön poskeasi vasten? Se on ensimmäinen Alaçatın asukas, jonka kohtaat – tuuli. Se saapuu pohjoisesta useimpina kesäpäivinä, tasaisena ja kuivana, rätisemässä ikkunaluukkuja ja kantaen timjamin, suolan ja jasmiinin tuoksua kujia pitkin. Jalkakivellä on sileät ja vaaleat mukulakivet. Ympärilläsi hunajanväriset kiviseinät pitävät aamun lämmön sisällään. Tämä Çeşmen niemimaalla sijaitseva kaupunki on rakennettu kolmesta materiaalista: hakatusta kivestä, liikkuvasta ilmasta ja villiyrteistä.

Paikallisesti kerrottu tarina alkaa suosta. 1800-luvulla lahden lähellä oleva alava maa oli soinen ja epäterveellinen. Maanomistajat toivat kreikkalais-ortodoksisia työntekijöitä lähisaarilta ja rannikoilta kuivattamaan kosteikkoja ja istuttamaan maata. Työntekijät jäivät. He istuttivat viinitarhoja, rakensivat taloja ja kirkkoja, ja kaupunki vaurastui viinin ja maataloustuotteiden avulla. Suuri osa siitä, mitä näet vanhassa kaupunginosassa, muotoutui heidän käsissään.

Katso tarkkaan noita taloja. Ne on rakennettu paikallisesta hiekkakivestä, leikattu siisteiksi lohkoiksi, jotka ovat kuluneet hunajan ja harmaan sävyihin. Useimmat niistä ovat kaksikerroksisia, ja niissä on kadun ylle kurottavat erkkeri-ikkunat ja siniseksi, turkoosiksi tai syvänpunaiseksi maalatut ikkunaluukut. Raskaiden puuovien takana piilee sisäpihoja, joissa kasvaa viikunapuita ja kaivoja. Kivi hengittää – se pitää huoneet viileinä kesähelteessä ja lämmön talviöinä. Se on kaupungin tunnusmerkki, ja sitä suojellaan.

Sitten historia käänsi kaupungin nurinpäin. Vuonna 1923, Kreikan ja Turkin välisen sodan jälkeen, maat vaihtoivat vähemmistöväestönsä. Alaçatın kreikkalaiset perheet muuttivat Kreikkaan. Balkanilta ja Kreikan saarilta juuriltaan irtautuneet muslimiperheet saapuivat ja asettuivat tyhjiin kivitaloihin. Viinitarhat väistyivät ajan myötä tupakkapelloille ja hiljaisille vuosikymmenille. Suurimman osan 1900-luvusta Alaçatı oli pelkkä maatalouskaupunki, jonka ohi maailma ajoi.

Kattojen yläpuolella olevalla harjanteella seisovat tuulimyllyt – matalat kivitornit, jotka aikoinaan pyydystivät samaa tuulta jauhaakseen kaupungin viljaa. Useita on restauroitu, ja kävely niille on lyhyt ja palkitseva. Myllyistä voi lukea koko maantieteen kerralla: alla olevat tiilikatot, niiden takana olevat viinitarhat ja oliivilehtot sekä etelässä olevan tasaisen sinisen lahden, jossa tuuli piirtää kuvioita veteen.

Tuo lahti muutti kaiken. Sen vesi on matalaa satojen metrien matkan, ja kesätuuli puhaltaa sen yli tasaisesti päivästä toiseen. 1990-luvulla purjelautailijat löysivät tämän yhdistelmän ja kouluja avattiin rannalle. Tasainen vesi ja luotettava tuuli tekevät siitä yhden parhaista oppimispaikoista, ja kansainvälisiä kilpailuja seurasi. Tuulisena iltapäivänä lahti täyttyy purjeista – kymmenistä kirkkaista kolmioista, jotka leikkaavat edestakaisin. Aloittelijat kaatuvat, nousevat seisomaan ja kaatuvat uudelleen, onnellisina.

Kauppatorilla seisoo moskeija, jolla on epätavallinen menneisyys. Se sai alkunsa 1800-luvulla kreikkalais-ortodoksisena kirkkona, ja väestönvaihdon jälkeen se muutettiin kaupungin uusille muslimiasukkaille. Kävele sen ympäri ja tutki muurauksia – mittasuhteet ja kivityöt kantavat edelleen kirkon logiikkaa. Rakennukset muuttivat uskontoa samalla tavalla kuin talot vaihtoivat perheitä. Kaupunki käytti sitä, mitä sillä oli, ja tuo säästäväisyys säilytti sen.

Alaçatıssa myös syödään eri tavalla. Niemimaa on villiyrttien ruokakomero, ja kevät on aikaa, jolloin rinteiltä kerätään satoa käsin. Ruokalistat ovat täynnä paistettuja vihreitä, yrttifriteerauksia, sitruuna-oliiviöljyllä maustettua merikaalia ja täytettyjä kesäkurpitsankukkia. Joka kevät kaupungissa järjestetään yrttifestivaali, jolloin kokit, maanviljelijät ja vierailijat juhlivat rikkaruohoja, joita suurin osa maailmasta jättää huomiotta. Tilaa mitä tahansa vihreää, mitä tarjoilija suosittelee. Se kasvoi luultavasti villinä muutaman kilometrin päässä.

Kaupungin kolmas näytös alkoi 2000-luvulla. Perheet entisöivät vanhoja kivitaloja, ja vanhojen julkisivujen taakse avattiin pieniä hotelleja – sitten seurasivat kahviloita, viinibaareja ja putiikkeja. Alaçatısta tuli yksi Turkin muodikkaimmista pakopaikoista, ja se täyttyi İzmirin ja Istanbulin kävijöistä kesäviikonloppuisin. Hinnat nousivat suosion myötä. Kun tulee viikon puoliväli tai sesonkiajan ulkopuolella, kaupunki rentoutuu takaisin omaan arvoonsa – kissat nukkuvat lämpimillä kivillä, kahvikupit kilisevät pihoilla.

Vaella hetken ilman suunnitelmaa. Vanhakaupunki, Hacımemişin kujat mukaan lukien, palkitsee hitaan kävelyn: violetin ja punaisen väriset bougainvilleat virtaavat seinien yli, kiveen veistetyt oviaukkojen reunustukset, parturi juttelee kadun toisella puolella kauppiaan kanssa. Katso ylös erkkeri-ikkunoihin ja niiden puisiin pylväisiin. Katso alas kaareviksi kuluneisiin kynnyksiin. Mikään täällä ei ole museo. Ihmiset asuvat näiden ikkunaluukkujen takana, kastelevat näitä kukkia ja valittavat samasta tuulesta, josta sinä nautit.

Illat ovat palkinto. Tuuli yleensä pehmenee, ja kivi antaa takaisin varastoimansa lämmön. Jasmiini korvaa timjamin kaupungin tuoksuna. Lyhdyt syttyvät ravintolapöytien ylle, ja kujat täyttyvät hitaista kävelijöistä, jotka päättävät, missä syödä. Jos olet täällä oikeaan aikaan, maista paikallista viiniä – viiniköynnökset palaavat niemimaalle vuosisadan tauon jälkeen. Rypäleet kasvavat siellä, missä kreikkalaiset maanviljelijät aikoinaan istuttivat omansa.

Ennen lähtöäsi, seiso paikallasi kujalla ja anna tuulen ohittaa sinut vielä kerran. Se käänsi myllynkivet, kuivasi tupakan, täytti purjeet ja kantoi jokaisen sukupolven ruoanlaittotuoksut samoja kujia pitkin. Kaksi kansaa rakensi tämän kaupungin, vuosikymmenten hiljaisuus piti sen ehjänä, ja tuuli yhdistää sen kaiken. Aseta kämmenesi lämpimälle kivimuurille. Jossain ylhäällä ikkunaluukku koputtaa kahdesti, pehmeästi, ikään kuin kaupunki tunnustaisi sinut.