Perhoslaakso

Vene kiertää niemen ja kalliot avautuvat kuin oviaukko. Kaksi harmaa-oranssiraitaista kallioseinämää nousee suoraan merestä ja kehystää niiden väliin vihreän kiilan. Niiden jalkojen juuressa on lyhyt, vaaleiden pikkukivien ja hiekan peittämä ranta. Moottori hidastaa. Rungon alla oleva vesi muuttuu syvän sinisestä kirkkaan turkoosiksi, ja pohjassa näkyy kiviä kymmenen metrin syvyydessä. Jossain sisämaassa, näkymättömissä, voi kuulla ohuen putoavan veden nauhan.

Tämä on Perhoslaakso – turkiksi Kelebekler Vadisi. Se on jyrkkä kanjoni, joka leikkaa merestä Faralyan kylän alapuolella oleviin vuoriin. Jyrkänteen seinämät ovat noin 350 metriä korkeita, niin lähellä toisiaan, että aurinko osuu laakson pohjaan vain osan päivästä. Kylmä puro virtaa laakson keskellä, jota ruokkivat kallion lähteet, ja se pitää laakson vihreänä kesän kuivimpina viikkoina.

Nimi tulee olennoista, jotka kokoontuvat tänne lämpiminä kuukausina. Kuuluisin niistä, Jerseyn tiikeri, ei ole teknisesti ottaen lainkaan perhonen. Se on päivällä lentävä koiperhonen. Sen etusiivet ovat mustan ja kermanväriset raidat kuin kolmioksi taitettu suojatie. Levossa se näyttää kalliolla olevalta varjon läiskältä. Sitten se lentää – ja väläyttää kirkkaan oranssinpunaisia takasiipiä. Yllätys on koko show.

Kesällä Jerseyn tiikerit kerääntyvät laakson viileisiin ja kosteisiin nurkkiin, erityisesti lähelle vesiputousta sen perällä. Ne lepäävät märillä kivillä ja riippuvilla kasveilla, joskus kymmeniä muutaman askeleen päässä. Paikalliset oppaat kertovat, että laaksossa on vuosien varrella havaittu noin sata perhos- ja yöperhoslajia. Tarkkaan lukuun voi suhtautua rennosti. Varmaa on, että tämä varjoisa, lähteiden ruokkima kanjoni on harvinainen turvapaikka kuumalla ja kuivalla rannikolla.

Laakso on suojeltu, ja tiukasti. Vuonna 1995 Turkki julisti sen ensimmäisen asteen luonnonsuojelualueeksi, maan tiukin luokitus. Pysyvä rakentaminen on kielletty. Siellä ei ole tietä, hotellia eikä betonia. Sen sijaan rannan takana on yksinkertainen leiri – puisia tasanteita, telttoja, peruskeittiö ja aurinkopaneeleja. Yöpyvät ihmiset peseytyvät purossa ja menevät nukkumaan generaattori sammutettuna tähtien täyttämän taivaan alla.

Useimmat vierailijat tulevat veneellä, ja se on järkevä valinta. Vesitaksit ja kiertoajeluveneet kulkevat Ölüdenizistä aamun läpi, ja matka kestää reilusti alle tunnin. Ainoa maareitti on jyrkkä polku, joka laskeutuu Faralyasta, korkealta kalliolta. Osa siitä on kiinteissä köysissä, maa on irtonaista, ja se on aiheuttanut vakavia onnettomuuksia. Oppaat neuvovat välttämään sitä märällä säällä tai rantakengissä – ja he tarkoittavat sitä.

Rannalta tasainen polku johtaa sisämaahan puroa pitkin. Ohitat leirin, sitten vanhoja pengerrettyjä puutarhapalstoja, joissa laakson hoitajat kasvattavat vihanneksia ja hedelmiä kallioiden alla. Mulperipuut, oliivipuut ja sitruspuut kasvavat karkeissa riveissä. Ilma viilenee seinien kapentuessa. Viidentoista tai kahdenkymmenen minuutin helpon kävelyn jälkeen polku päättyy vesiputoukselle – vesinauhalle, joka valuu sammaleista kallioseinämää pitkin matalaan altaaseen.

Keväällä syksy on kovaa ja kovaa. Elokuun loppuun mennessä se voi ohentua pieneksi noroksi, joten sovita odotuksesi vuodenaikaan. Ympäröivä märkä kivi pysyy viileänä koko päivän, ja juuri tähän yöperhoset keskittyvät. Liiku hitaasti ja tarkkaile tummia, kosteita pintoja. Paljaalta kiveltä näyttävä materiaali usein nykii, nousee sitten irti ja vilkkuu oranssina. Seiso paikallasi minuutin ajan, niin ympärilläsi oleva ilma täyttyy hiljaisesta liikkeestä.

Pidä rehellisyytesi ajoituksesta. Jerseytiikerit ilmestyvät kuumimpina kuukausina, noin kesäkuusta syyskuuhun, ja silloinkin tuulinen tai viileä päivä voi pitää ne piilossa. Näiden kuukausien ulkopuolella laakso on silti matkan arvoinen – kallioiden, puron ja uinnin vuoksi – mutta saatat nähdä vain vähän siipiä. Kukaan ei voi aikatauluttaa eläimiä. Se on osa sitä, mitä todellinen turvapaikka tarkoittaa.

Itse ranta palkitsee odottamisen. Vesi on kirkasta ja syvenee nopeasti, ja kallioseinämät leikkaavat tuulen, joten lahden sisäpuolella oleva meri pysyy usein tyynenä, kun avoin rannikko on aaltoileva. Ui viisikymmentä metriä ulos ja käänny ympäri. Vedestä näkee koko laakson kerralla – rannan, puutarhat, vihreän kanjonin pohjan ja kaksi suurta seinämää, jotka nojaavat yhteen kohti vuoria. Se on yksi Turkoosin rannikon parhaista näkymistä, eikä se maksa mitään.

Myöhään iltapäivällä päiväveneet soittavat torviaan ja lähtevät liikkeelle, ja laakson luonne muuttuu. Varjot kiipeävät itäistä seinämää pitkin. Vuohet tonkivat mahdottomilta näyttäviä reunuksia. Puro voimistuu ihmisten melun vaimentuessa. Yöpyvät vieraat sytyttävät kynttilöitä leirintäpöytien ääressä, ja ranta tyhjenee vain muutaman jalanjäljen päähän. Jos pystyt järjestämään jääväsi viimeisen veneen jälkeen, kohtaat toisen laakson kuin sen, jonka päiväretkeläiset ovat valokuvanneet.

Ennen lähtöä kyykisty puron viereen, jossa se ylittää rannan, ja anna kylmän veden virrata kädellesi. Tuo ohut virtaus on kaiken täällä syy – vihreän pohjan, puutarhat, kostean varjon, siivet. Kalliot pitivät tiet poissa ja vesi piti elämän sisällä. Harvat paikat tällä rannikolla ovat näin yksinkertaisesti suojattuja – kallioiden, etäisyyden ja kuivumattoman virran ansiosta.