Uludağin kansallispuisto

Ilma on ensimmäinen muutos. Täällä ylhäällä on viileämpää, ohuempaa, pihkan ja märän kiven tuoksuista, ja se liikkuu kuusien oksien läpi kaukaisen veden äänellä. Pilvenriekaleita leijailee usein silmien tason alapuolella. Jossain koputtaa lehmänkello. Jalkojesi alla maa on graniittisoraa, männynneulasia tai lunta, kuukaudesta riippuen. Bursan kuumuus ja liikenne ovat nyt kaukana alapuolellasi. Olet Uludağilla, Suurella vuorella, koko Marmaran alueen korkeimmalla kohdalla.

Luvut ansaitsevat hetken. Uludağin huippu kohoaa 2 543 metrin korkeudelle merenpinnasta. Vuori julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1961, joka on yksi Turkin varhaisimmista. Se suojelee metsiä, jäätikköjärviä ja korkeita niittyjä sen ylärinteillä. Talvella syvä lumi tekee tasangosta maan tunnetuimman hiihtokeskuksen. Kesällä samoilla rinteillä liikkuu vaeltajia, piknikillä olevia perheitä ja laiduntavia karjalaumoja. Vuori elää kahta täysin erilaista elämää, noin kuusi kuukautta kerrallaan.

Muinaiset tunsivat tämän vuoren nimellä Olympus. Ei se kuuluisa Kreikassa. Klassinen maailma nimesi monia korkeita vuoria Olympokseksi, ja tämä oli Mysian Olympus ympäröivän alueen mukaan. Antiikin kirjoittajat mainitsivat sen lumipeitteet ja villit metsärinteet. Sen harjanteilta voi kirkkaana päivänä nähdä Marmaranmeren loistavan pohjoisessa. Nykyaikainen nimi, Uludağ, tarkoittaa yksinkertaisesti suurta vuorta, ja se otettiin käyttöön Turkin tasavallan alkuvuosina.

Ennen sitä turkkilaiset kutsuivat sitä vuosisatojen ajan Keşiş Dağıksi, Munkkien vuoreksi. Nimi muistutti todellista väestöä. Bysantin aikaan erakot ja luostariyhteisöt asuttivat näitä rinteitä, joita syrjäinen sijainti, vesi ja metsä vetivät puoleensa, ja vuoresta tuli yksi Anatolian tärkeimmistä luostarikeskuksista. Pyhimysten elämäkerrat tuolta ajalta kuvaavat ankarien lumisateiden talvia ja laiduntavan karjan kesiä. Munkit ovat poissa. Heidän säätiedotuksensa pitävät edelleen paikkansa.

Useimmat vierailijat saapuvat paikalle miellyttävällä tavalla. Bursan laitamilta nousee lähes yhdeksän kilometriä pitkä köysirata, joka rakennettiin uudelleen vuonna 2014. Se on yksi pisimmistä köysiradoista missään. Gondolihissi ylittää hedelmätarhoja, sitten kastanja- ja pyökkimetsää ja sitten tummia kuusia, kaupungin kutistuessa taakseen. Alle puolessa tunnissa ohitat ilmastovyöhykkeet, joiden kävely kestäisi päivän. Katsele kasvillisuuden järjestyksen muuttumista noustessasi. Vuori järjestäytyy korkeuden mukaan kerros kerrokselta.

Nämä kerrokset tekevät puistosta kasvitieteen kenttäradan. Oliivi- ja laakeripuumetsät väistyvät kastanjametsästä, sitten pyökkimetsästä ja lopulta tummasta havupuuvyöhykkeestä. Tunnuspuu on Uludağ-kuusi, lajike, joka kasvaa luonnostaan vain tässä osassa maailmaa. Noin 2 000 metrin korkeudessa puut loppuvat kokonaan, ja alppiniityt ottavat vallan lyhyeksi leikattuna, täynnä kiviä ja kesäkukkia. Kasvitieteilijät ovat havainneet tällä vuorella kymmeniä kasveja, joita ei kasva missään muualla.

Huippuvyöhyke säilyttää vuoren hiljaisimpia aarteita. Jääkauden jäätiköiden raapimissa notkelmissa sijaitsee useita pieniä järviä, kuten Aynalıgöl, Karagöl ja Kilimligöl. Järvet ovat kylmiä ja kirkkaita ja jäässä suurimman osan vuodesta. Niille pääseminen vaatii kunnon vaelluksen hotellialueelta, useita tunteja kivisellä maalla. Ole valmistautunut, jos menet. Sää muuttuu nopeasti tällä korkeudella, ja kesäiltapäivisin voi muodostua äkillinen sumu. Palkintona on vettä, kiviä ja hiljaisuutta, ilman ihmisen lisäyksiä.

Hiihto antoi vuorelle sen nykyisen maineen. Talviurheilu alkoi täällä 1930-luvulla, mikä teki Uludağista maan vanhimman hiihtokohteen, ja sukupolvet turkkilaisia perheitä oppivat ensimmäiset laskunsa näillä rinteillä. Nykyään hotellialue, jossa on kymmeniä hissejä, toimii läpi talven, ja se on vilkkaimmillaan uudenvuoden tienoilla. Istanbulin väkijoukot saapuvat autolla ja köysiradalla. Jos seisot täällä kesällä, tyhjät hissipilotit yläpuolellasi ovat kokonaisen toisen kaupungin runko.

Metsissä on enemmän eläimiä kuin useimmat vierailijat ymmärtävät. Villisika juurtuu pyökkien lehtikarikkeen läpi. Sudet ja ruskeakarhut elävät harvaan syrjäisemmissä laaksoissa ja välttelevät ihmisiä. Petolinnut ratsastavat harjanteiden tuulissa. Pääpoluilla tuskin kohtaat mitään oravaa suurempaa, mutta pidä ruoka poissa, kävele pitkiä reittejä seurassa ja jätä hämärä vuorelle. Kansallispuisto toimii parhaiten, kun sen asukkaat pitävät etäisyyttä.

Vuori tekee myös elantonsa. Sen sulanut lumi ruokkii lähteitä ja puroja, jotka toimittavat vettä alapuolella sijaitsevaan Bursaan, ja kuuluisa turkkilainen kivennäisvesi- ja virvoitusjuomamerkki on pullottanut näiltä rinteiltä 1930-luvulta lähtien ja kantanut vuoren nimeä kauppojen hyllyille ympäri maata. Vuoren juurella kuumat lähteet ovat ruokkineet Bursan kylpylöitä roomalaisajoista lähtien. Yksi vuori, monta tuotetta. Lunta, vettä, puutavaraa, laidunmaata ja nyt myös maisemia.

Useimmille päiväkävijöille vuoren sydän on Sarıalan, laaja aukio köysiradan ylätasangolla. Bursalaiset perheet saapuvat saapumaan eväskorien kanssa ja asettuvat kuusien alle päiväksi. Teehuoneet kaatavat loputtomasti pieniä laseja, grillit savuttavat, lapset jahtaavat toisiaan puiden runkojen ympärillä. Se on vaatimatonta, äänekästä ja täysin paikallista. Kävele kuitenkin kymmenen minuuttia viimeisen piknikpöydän ohi, niin metsä hiljenee jälleen ja vuori on melkein sinun käytössäsi.

Etsi kallio, jolta avautuu näköala ennen kuin suuntaat alas. Alapuolella Bursan tasanko levittäytyy kohti Marmaranmerta, ja kaupunki on ommeltu vuoren juurelle. Munkit katselivat täältä talvia. Metsänhoitajat hakkasivat puuta, hiihtäjät kaiversivat vuosikymmenten helmikuun kuvia, ja köysirata humisee vaijerissa takanasi. Vuori imee kaiken sen itseensä sanomatta sen kummempaa. Hengitä hartsi-ilmaa uudelleen. Se on samaa ilmaa, samalla korkeudella, kuin se aina oli.