Alanyan linna

Tuuli saavuttaa sinut ennen näkymää. Täällä ylhäällä kalliolla se tulee avomereltä, tasaisena ja lämpimänä, tuoden mukanaan suolaa ja rinteillä paistuvan timjamin ja salvian kuivaa tuoksua. Laita käsi seinälle. Kivi on karkea, täynnä pieniä simpukoita ja soraa, ja aurinkoisella puolella niin kuuma, että se saa sinut vetäytymään. Alhaalla lokit roikkuvat lähes liikkumatta ylävirtauksessa. Kaskaiden kulku mäntyissä jatkuu. Kaupungin melu kantautuu harvana ja kaukaa.

Katso maan muotoa. Jyrkkä kallioniemi työntyy Välimerelle, ja toisella puolella kaartuu pitkä ranta ja toisella puolella toimiva satama. Siinä on koko linnoituksen logiikka yhdellä silmäyksellä. Se, joka piti tätä kalliota hallussaan, hallitsi kahta ankkuripaikkaa, tarkkaili pitkää rannikkokaistaletta eikä voinut helposti nääntyä nälkään. Kaiken takana Taurusvuoret kohoavat suoraan rannalta, harmaana ja poimuisena, pitäen edelleen lunta sisällään keväällä.

Näkemäsi linnoitus on pääasiassa yhden hallitsijan työtä. Vuonna 1221 seldžukkien sulttaani Alaeddin Keykubad Ensimmäinen valloitti tämän kaupungin. Hän nimesi sen uudelleen itsensä mukaan ja teki siitä talviasunnon, joka oli suojassa sisämaan ylängön kylmyydeltä. Sitten hän rakensi. Muurit rakennettiin kallionharjanteita pitkin, tornit sijoitettiin sinne, missä maa salli sen, ja alla olevalle satamalle annettiin omat puolustusrakenteet. Se oli laaja projekti, ja se valmistui nopeasti.

Muurit ovat mittakaavaltaan sopivia, jotta ne arvostavat sitä ensimmäisenä. Ne seuraavat niemenkärjen luonnollista harjannetta useiden kilometrien matkan, kiipeäen ja pudoten kallion mukana sen sijaan, että olisivat taistelleet sitä vastaan. Paikoitellen muuri on kalliojyrkänne, jonka päälle on lisätty vain matala rintavarsi. Kymmenet tornit rytmittävät linjaa. Jotkut ovat neliönmuotoisia, jotkut pyöreitä, ja niiden välistys seuraa maastoa pikemminkin kuin mitään siistiä kuviota. Jopa osankin kävely tästä kierroksesta vaatii todellista vaivaa kuumuudessa.

Sataman vieressä seisoo Punainen torni, ja se ansaitsee läheltä katsomisen. Se on kahdeksankulmainen, rakennettu pohjasta kivestä ja ylhäältä punaisista tiilistä, mistä nimi tulee. Tornin kaiverrus kertoo vuodesta 1226 ja mainitsee Alepposta tulleen rakentajan. Sisällä lattiat ovat tuettuja keskipilarin ympärille, ja pohjalla on vesisäiliö, joka pitää vettä piiritystä varten. Se on vakava sotilasrakennus, ei koriste.

Aivan tornin rannan tuntumassa on jotain harvinaisempaa. Rivi holvikattoisia lahtia avautuu suoraan merelle, louhittu ja rakennettu kallioon vesirajan kohdalla. Tämä oli sulttaanin telakka, joka valmistui pian tornin jälkeen. Laivoja rakennettiin ja korjattiin näiden holvikaarten alla, suojassa auringolta ja säältä, ja ne laskettiin suoraan veteen. Seldžukit olivat maavalta Anatolian sisämaasta. Välimeren laivaston rakentaminen tänne oli harkittu tavoitteenmuutos.

Vesi oli jatkuva ongelma tällä kalliolla. Ylhäällä ei ole lähteitä. Niinpä rakentajat kaivoivat ja vuorasivat vesisäiliöitä ja kanavoivat sadeveden katolta ja päällystetyiltä pinnoilta niihin. Useita säiliöitä on säilynyt, pimeinä ja viileinä, jotkut pitävät edelleen vettä sateen jälkeen. Kun seisot kuumalla, puuttomalla rinteellä, vesisäiliöt kertovat linnoituksen toiminnasta enemmän kuin mikään torni. Linna ilman vettä on yksinkertaisesti erittäin korkea ansa.

Sisimmän aitauksen sisällä, korkeimmalla kohdalla, seisoo pieni raunioitunut kivikirkko. Se kantaa Pyhän Yrjön nimeä. Sen muurit ovat vanhempia kuin sitä ympäröivä seldžukkien linnoitus, mikä kertoo, että kallio oli linnoitettu ja asuttu jo ennen vuotta 1221. Bysanttilaiset ja aikaisemmat puolustajat käyttivät samoja luonnonetuja. Kun seldžukit saapuivat, he eivät aloittaneet tyhjästä. He rakensivat uudelleen, laajensivat ja lisäsivät omat kirjoituksensa valmiisiin töihin.

Sisimmän linnan reunalla on näköalapaikka, jonka alapuolella on pitkä pudotus. Paikallisen perimätiedon mukaan tänne tuotiin kerran tuomittuja vankeja. Tarinan mukaan vangille annettiin kivi ja käskettiin heittää se mereen. Jos kivi ylitti kalliot ja pääsi veteen, henkilö pääsi vapaaksi. Se on pikemminkin kansanperinnettä kuin dokumentoitua historiaa. Kokeile sitä itse pienellä kivikolla, niin ymmärrät, miksi tarina on säilynyt.

Seldžukkien ajan jälkeen ihmiset yksinkertaisesti asuivat täällä ylhäällä vuosisatojen ajan. Muurien sisäpuolella oli kylä taloineen, puutarhoineen, vesisäiliöineen, moskeijoineen ja kylpyläineen. Mulperipuita kasvatettiin silkin saamiseksi. Voit edelleen nähdä tuon asutuksen kuvion matalissa kivimuureissa ja puiden seassa olevissa pengerryksissä. Kylä tyhjeni hitaasti kaupungin kasvaessa ja elämän jyrkän mäen laella muuttuessa hankalaksi turvallisen sijaan.

Nykyään kallio on eri tavalla hiljainen. Kissat nukkuvat lämpimillä muinaisilla kivillä. Bougainvillea tulvii puutarhamuurien yli kirkkaan vaaleanpunaisina. Rannasta ylös kulkee köysirata, joka muuttaa pitkän nousun lyhyeksi matkaksi, ja tie kiertää autoille ja minibusseille. Valokuvaajat kokoontuvat läntisille näköalapaikoille myöhään iltapäivällä, kun aurinko laskee kohti merta ja koko alla oleva ranta muuttuu vaalean hunajan väriseksi.

Etsi muurilta paikka kaukana päänäköalapaikoista, istu alas ja anna katseesi levätä horisontissa kaupungin sijaan. Täältä meri näyttää tyhjältä, aivan kuten se olisi näyttänyt purjeita tarkkailevalle vartijalle. Tuuli, jota tunnet, on sama, joka ratkaisi, tulevatko laivat vai pysyvätkö ne poissa. Huomaa, kuinka pitkän matkan kaupungin äänen on kuljettava saavuttaakseen sinut. Kulje sitten polkua pitkin hitaasti alas.