Dolmabahçen palatsi

Kuulet veden kohinaa ennen kuin näet rakennuksen. Lautat pujahtavat Bosporinsalmella, lokit seuraavat niitä ja peräaalto läimäyttää laiturin seinää tasaisessa rytmissä. Portit ovat valkoista marmoria, niin paksusti kaiverrettuja, että ne näyttävät sokerilta. Sisällä sora vaihtuu leikattujen nurmikoiden ja leikatun ruohon ja suolan tuoksun tieltä. Julkisivu kulkee rantaa pitkin useita satoja metrejä. Se on tarkoituksella, lähes aggressiivisesti eurooppalainen – ja se on koko paikan vahvuus.

Aloita nimestä, koska se selittää paikan. Dolmabahce tarkoittaa täytettyä puutarhaa. Tämä rantaviiva oli alun perin matala lahti, jossa ottomaanien laivasto ankkuroi. Ajan myötä se täytettiin maalla ja muutettiin keisarilliseksi puutarhaksi, ja sinne rakennettiin puisia paviljonkeja. Näkemäsi palatsi seisoo muokatulla maalla. Istanbulin vankimman näköinen rakennus sijaitsee lahdella, jonka joku päätti pyyhkiä pois.

Se rakennettiin vuosien 1843 ja 1856 välillä sulttaani Abdulmecid I:lle. Arkkitehdit olivat Garabet Balyan ja hänen poikansa Nikogos armenialaisesta perheestä, joka toimi hoviarkkitehteinä sukupolvien ajan. Heidän toimeksiantonsa oli selkeä. Sulttaani halusi asunnon, joka näyttäisi vierailevalle eurooppalaiselle suurlähettiläälle täsmälleen yhtä loistokkaalta kuin Pariisin tai Wienin palatsi. Topkapi pihoineen ja paviljonkeineen ei enää sanonut sitä, mitä hän halusi sanottavan.

Niinpä tyyli on lainattu kaikkialta Euroopasta kerralla – klassiset pylväät, barokkityyliset kaaret, rokokoo-rappaustyöt, ranskalaiset huonekalut, böömiläinen lasi. Ottomaanien elementit säilyvät pikemminkin pohjapiirustuksessa kuin koristelussa. Siellä on edelleen selamlik, kotitalouden julkinen puoli, ja haaremi, yksityinen perheen puoli, joita yhdistää niiden välinen suuri sali. Pohjaratkaisu on perinteinen. Kaikki sen pintaan tehty on tuotu maahan.

Kustannukset olivat poikkeukselliset ja ne ovat osa tarinaa. Tämän mittakaavan rakentaminen aikana, jolloin imperiumi lainasi paljon eurooppalaisilta pankeilta, johti osaltaan finanssikriisiin sukupolven sisällä. Historioitsijat kiistelevät edelleen siitä, kuinka paljon syyllisyyttä palatsi ansaitsee. On kiistatonta, että valtiovarainministeriö oli pian sen jälkeen vakavissa vaikeuksissa. Rakennus on samaan aikaan sekä itseluottamuksen osoitus että taantumisen osoitus.

Sisällä kristalliportaikko on se hetki, jolloin useimmat kävijät pysähtyvät kävelemään. Kaiteet ovat hiottua lasia, valmistettu Ranskan Baccaratin tehtaassa, ja niissä on leveä kaksoisportaikko lasikaton alla. Valo tulee alas katon läpi ja kulkee lasikiskoja pitkin. Se on teatraalista, ja niin sen pitikin olla. Suurlähettiläät kiipesivät näitä portaita täydessä univormussaan, tarkkailivat ylhäältä ja tiesivät, että heitä tarkkailtiin.

Reitti johtaa lopulta seremoniasaliin, ja kannattaa hidastaa ennen sisäänpääsyä. Sali on valtava, yläpuolella korkealla oleva kupoli ja sivuilla pylväät. Keskellä roikkuu hiotusta lasista valmistettu kattokruunu, jossa on satoja lamppuja ja joka painaa useita tonneja. Se tuli Britanniasta diplomaattisena lahjana. Lattialämmitys lämmitti salia, mikä oli epätavallinen mukavuus tuolloin, ja akustiikka oli suunniteltu valtiollisia vastaanottoja varten.

Katso sekä alas että ylös. Palatsissa on erittäin suuri kokoelma käsin solmittuja mattoja, joista monet on valmistettu keisarillisissa työpajoissa Herekessä, Marmaran rannikolla. Jotkut ovat yksittäisiä kappaleita, jotka on mitoitettu sopimaan tiettyyn huoneeseen. Katso myös kattoja – suuri osa siitä, mikä näyttää veistetyltä reliefiltä, on maalattua illuusiota, jonka ovat tehneet työhön palkatut eurooppalaiset sisustussuunnittelijat. Lähellä karniisia voi joskus nähdä tempun epäonnistuvan.

Täällä on kellon yksityiskohta, joka yllättää ihmiset. Palatsissa on huomattava kokoelma kelloja, ja monet niistä näyttävät viittä yli yhdeksän. Se ei ole vika. Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk vietti viimeisen sairautensa tässä palatsissa ja kuoli täällä olevassa makuuhuoneessa 10. marraskuuta 1938, tuohon aikaan. Kellot pysäytettiin, ja käytäntöä on jatkettu. Voit käydä huoneessa. Sänky on peitetty Turkin lipulla.

Tämä yksittäinen seikka antaa uuden kuvan koko rakennuksesta. Dolmabahce rakennettiin sulttaanien asunnoksi, ja siitä tuli lopulta paikka, jossa imperiumin viimeinen luku päättyi ja tasavallan ensimmäinen luku päättyi. Myöhempinä vuosina Atatürk käytti sitä työasuntona ja piti täällä kokouksia. Kaksi toisilleen vastakkaista poliittista järjestelmää käyttivät molemmat samoja huoneita. Huonekalut eivät koskaan muuttuneet.

Haaremiosasto on toisella puolella ja vaatii erillisen reitin. Se on hiljaisempi ja huomattavasti yksinkertaisempi. Siellä on perhehuoneita, lastenhuoneita, sulttaanin äidin käyttämä huone ja käytäviä, jotka tuntuvat pikemminkin kotoisilta kuin seremoniallisilta. Kontrasti on vierailun hyödyllinen osa. Valtiohuoneissa kaikki on suunniteltu tekemään vaikutus ulkomaalaiseen. Täällä ihmiset yksinkertaisesti elivät – lukivat, nukkuivat, kasvattivat lapsia, odottivat uutisia toisesta siivestä.

Ulkona kävele puutarhassa veden äärellä. Pääportin lähellä on koristeellisia uima-altaita, joutsenia ja kellotorni, joka rakennettiin 1890-luvulla myöhemmän sulttaanin aikana. Laiturilta näet palatsin sellaisena kuin se oli tarkoitus nähdä: saapuvasta veneestä. Jokainen Bosporinsalmea ylös matkustava kohtasi tämän valkoisen kivimuurin ensimmäisenä, ja siksi se sijoitettiin tänne kukkulan sijaan.

Seiso kaiteella hetki ennen lähtöä. Takanasi on rakennus, joka yritti kovasti vakuuttaa maailmaa jostakin. Edessäsi Bosporinsalmi liikkuu jatkuvasti välinpitämättömänä, tankkerien, lähiliikenteen lauttojen ja pienten kalastusalusten ylittäessä kahden mantereen välillä. Palatsi on tarkkaillut tätä liikennettä jo yli vuosisadan. Tarkkaile sitä itse jonkin aikaa ja kävele sitten takaisin marmoriportin läpi tavalliseen kaupunkiin.