Kekovan uponnut kaupunki

Kapteeni sammuttaa moottorin, ja vene liukuu hiljaa. Rungon alla, läpi veden, joka on niin kirkasta, että se tuskin tuntuu läsnäolevalta, hahmot liukuvat ohi – suora seinä, portaat, huoneen neliönmuotoinen nurkka. Pinnan yläpuolella sama muuraus jatkuu saaren rantaa pitkin, puoliksi meressä ja puoliksi ulkona. Mielen kestää hetken hyväksyä, mitä silmät kertovat. Leijut hukkuneen kaupungin katujen yllä.

Tämä on Kekovan uponnut kaupunki, joka sijaitsee Kekovan saaren pohjoisrannikolla, vastapäätä Üçağızin ja Kaleköyn kalastajakyliä. Saaren kallioisella rinteellä voit jäljittää talojen perustuksia, portaita, laitureita ja oviaukkoja jokaisella tasolla – jotkut korkealla ja kuivalla, jotkut vesirajalla, jotkut täysin veden alla. Violetin sävyiset portaat laskeutuvat kalliolta suoraan siniseen ja jatkuvat, ikään kuin asukkaat voisivat kiivetä ulos tippuvina minä hetkenä hyvänsä.

Syyllinen oli itse levoton maa. Tämä rannikko kuuluu aktiiviseen maanjäristysvyöhykkeeseen, ja antiikin kirjoittajat ja nykygeologia ovat yhtä mieltä siitä, että maa on täällä liikkunut toistuvasti. Toisen vuosisadan maanjäristyksiä pidetään yleisesti tämän rantaviivan laskemisesta useita metrejä, jolloin alakaupunki vajosi meren alle. Aiemmin toimiva satamakaupunki – varastot, kodit, laivoja palvelevat laiturit Lyykian rannikolla – muuttui arkkitehtuuriltaan riutaksi.

Lykia on muuten nimi, josta täällä kannattaa pitää kiinni – tämän rannikon muinainen merenkulkualue, joka on kuuluisa haudoistaan ja itsenäisistä kaupungeistaan. Kekovan reidi, suojaisa kanava saaren ja mantereen välillä, tarjosi lyykialaisille merimiehille rauhallisen ankkuripaikan kaikissa sääolosuhteissa, aivan kuten se nyt suojaa retkeilyvenettäsi. Hyvät satamat eivät koskaan mene pois muodista. Vain niiden omistajat vaihtuvat.

Suojelu on nykyään vankkaa. Kekova ja sen vedet julistettiin erityisen suojelualueeksi vuonna 1990, ja uinti, snorklaus ja sukellus on kielletty uponneiden raunioiden yllä niiden suojelemiseksi matkamuistometsästäjiltä ja ankkurien vaurioilta. Veneet pysyvät merkityillä lähestymisreiteillä. Uponneita seiniä voi katsella kirkkaan veden tai lasipohjaisten paneelien läpi, ja uintipysähdykset tapahtuvat lähellä olevissa sallituissa lahdissa. Säännöt pitävät paikan luettavana seuraavalle vuosisadalle vierailijoille.

Useimmat retket yhdistävät saaren Kaleköyn, pieneen kylään mantereen vastapäätä – ja Kaleköy ansaitsee samanlaisen tunnustuksen. Se sijaitsee muinaisella Simenalla, eikä sinne pääse tietä vieläkään. Kaikki saapuu veneellä tai jalan. Kivitalot, granaattiomenapuut ja majatalot nousevat rinteeseen pienen keskiaikaisen linnan juurelle, jonka muurit kohoavat antiikin aikana muuratuista perustuksista. Nousu ylös on lyhyt, hikinen ja sen arvoinen.

Linnan sisällä odottaa yksi rannikon viehättävimmistä löydöistä – pieni teatteri, joka on hakattu suoraan elävään kallioon, ja jossa on seitsemän riviä istuimia ja tilaa ehkä kolmellesadalle hengelle. Sitä kutsutaan yleensä Lyykian pienimmäksi teatteriksi. Mitä tahansa täällä esitettiinkin, yleisöllä oli jo paras näkymä rannikolle: punaiset katot alla, kanava, saari ja jahdit, jotka joutuvat kellumaan siellä, missä kolmisahat ankkuroituivat aikoinaan.

Veden reunalla Kaleköy säilyttää tunnusomaisen imagonsa. Lyykian sarkofagi seisoo matalikolla aivan rannan tuntumassa, aallot liplattavat sen juurella ja sen kaareva kansi kohti taivasta. Siitä on tullut koko alueen symboli – hauta meressä. Kylän ympärillä lisää sarkofageja nojaa oliivipuiden ja takapihojen sekaan. Naapurikaupungissa Üçağızissa, muinaisessa Teimiussa, kokonainen nekropoli niitä täyttää rantaviivaa sataman takana.

Üçağız itse on tavanomainen lähtöpiste – pieni kylä, jossa on laitureita, kalaravintoloita ja kujia, joilla kanoja on enemmän kuin autoja. Täältä voit valita veneesi. Suuret puiset guletit kiertävät saarta lounas kyydissä. Pienet moottoriveneet kulkevat joustavasti. Merikajakit, jotka sopivat parhaiten hiljaisille, antavat sinun meloa rantaviivaa pitkin silmien tasolla raunioiden kanssa, niin hiljaa, että kuulet kalojen pinnan. Aamumelonta lasinkirkkaalla vedellä on harrastajan valinta.

Kiinnitä huomiota itse vesipatsaaseen. Matalikkoalueella merenpohjassa näkyy amforan sirpaleita ja meriheinän peittämiä työstettyjä kiviä. Merimetsot kuivattavat siipiään kallioilla, jotka olivat aikoinaan kattojen reunoja. Kesällä kanava kimaltelee valossa, joka pomppii saaren ja mantereen välillä. Se on myös toimiva merimaisema – kalastusaluksia lähtee edelleen Üçağızista aamunkoitteessa, kuten veneet ovat tehneet tästä ankkuripaikasta tuhansien vuosien ajan.

Jos aika sallii, jää illaksi. Kun päiväveneet lähtevät, Kaleköy palaa suuren perheillallisen asukkaiden luo. Ravintolan tasanteet hohtavat tumman veden yllä, grillattua kalaa saapuu sitruunan kera ja linna kelluu ylhäällä viimeisessä valossa. Yöpyminen kylässä ilman tietä, muinaiset kivet jalkojen alla, on sellainen matkamuisto, joka kestää pidempään kuin kokonaiset matkasuunnitelmat.

Sana Kekova nykyään nimeää saaren, kanavan ja koko lahden alueen. Lyykian rannikolla risteilevät jahdit pitävät sitä suosikkinaan yöpymispaikkanaan ja ankkuroivat ankkureitaan Üçağızin ympärillä oleviin hiljaisiin poukamiin aivan kuten kauppalaivat aikoinaan tekivät. Talvella kylät vetäytyvät omiin oloihinsa kalastaen ja verkkoja korjaten, kun taas haikarat väijyvät matalikoilla uponneiden muurien yläpuolella. Rauniot eivät välitä hiljaisesta sesongista. Ne ovat odottaneet tässä vedessä kärsivällisesti kuin kivi lähes kaksituhatta vuotta.

Ennen kuin lähdet takaisin, katso vielä kerran veneen laidan yli. Portaikko kulkee auringonvalon läpi syvän siniseen ja jatkaa vain matkaansa. Se, joka raivasi nuo portaat, odotti jalkoja, asioita, tavallisia päiviä. Meri otti kaupungin, mutta säilytti muodot kylmässä ja kirkkaassa varastossa. Harvassa paikassa voi katsoa niin suoraan, kuinka väliaikainen rantaviiva todella on – ja kuinka sulavasti se voi upota.