Anıtkabir

Hiljaisuus laskeutuu ennen kaikkea muuta. Tulet vilkkaalta Ankaran kadulta, kuljet portin läpi, ja liikenteen melu vaimenee puiden taakse. Sitten kuulet omat askeleesi kivellä. Kiveys on täällä suuri ja vaalea, ja se kantaa äänen puhtaasti. Tuuli liikkuu avoimella maalla ilman, että mikään rikkoisi sitä. Jossain edessä vartijan saappaat iskevät jalkakäytävään hitaasti, harkitusti. Ihmiset laskevat ääntään pyytämättä.

Katso ylös kukkulalle. Tämä paikka valittiin osittain sijaintinsa vuoksi – korkealla paikalla, josta oli laaja näköala pääkaupunkiin. Kun työt alkoivat, arkeologit löysivät jotain odottamatonta itse kukkulalta. Maan alla oli tuhansia vuosia vanhoja fryygialaiselta ajalta peräisin olevia hautakumpuja. Ne kaivettiin esiin, ja löydöt vietiin kaupungin museoihin. Niinpä 1900-luvun haudalle valittu maa osoittautui jo hautapaikaksi, hyvin kauan aiemmin.

Suunnitelma syntyi 1940-luvun alussa järjestetyn avoimen kilpailun tuloksena. Arkkitehdit Turkista ja ulkomailta lähettivät ehdotuksia. Kaksi turkkilaista arkkitehtia, Emin Onat ja Orhan Arda, voittivat kilpailun suunnitelmalla, joka vältteli sekä kupolin muotoista ottomaanien muotoa että klassisen temppelin kopiota. Heidän tuloksenaan on vakava, suorakaiteen muotoinen ja erittäin suuri, kivestä rakennettu rakennus, jossa on neliönmuotoiset pylväät pyöreiden sijaan. Sen oli tarkoitus näyttää miltään muulta, ja se näyttääkin miltään muulta.

Rakentaminen kesti vuosina 1944–1953, jolloin maalla oli vähän rahaa käytettävissä. Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk oli kuollut 10. marraskuuta 1938. Hänen ruumiinsa lepäsi museorakennuksessa muualla Ankarassa tämän paikan rakentamisen aikana. 10. marraskuuta 1953, tasan viisitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen jäännöksensä tuotiin tänne. Tästä päivämäärästä johtuen vuosipäivää vietetään tässä paikassa joka vuosi.

Aloita paikasta, josta useimmat vierailijat aloittavat, Leijonatieltä. 24 kivileijonaa reunustavat kulkureittiä pareittain. Ne on veistetty tarkoituksella vanhaan tyyliin, joka on peräisin heettiläisestä veistoksesta – Keski-Anatolian pronssikauden sivilisaatiosta, jonka pääkaupunki sijaitsi muutaman tunnin ajomatkan päässä täältä itään. Leijonat eivät karju eivätkä nouse selkäänsä. Ne makaavat rauhallisina ja raskaina, etutassut eteenpäin. Valinta oli tarkoituksellinen. Levossa näkyvä voima on erilainen kuin uhkauksessa näkyvä voima.

Itse kävely on osa suunnittelua. Leijonatie on pitkä, tasainen ja hieman kapeneva, ja se on päällystetty tavalla, joka saa sinut hidastamaan. Siinä ei ole oikotietä eikä sivupolkua. Kaikki lähestyvät samaa reittiä, suunnilleen samalla nopeudella, jalan. Saavuitpa sitten valtionpäämiehenä tai koululaisena, rakennus saa sinut itse kulkemaan tuon matkan ennen kuin se näyttää sinulle mitään.

Maaperä avautuu lopulta suurelle seremonialliselle aukiolle. Päällyste on aseteltu värillisellä kivikuviolla, jota on usein verrattu maan pinnalle levitettyyn anatolialaiseen mattoon. Tämän tilan reunoilla seisoo kymmenen tornia, joilla jokaisella on nimi, joka liittyy tasavallan perustamisen arvoihin ja tapahtumiin, ja jokaisessa on veistettyjä reliefejä. Maaperää tuotiin maan jokaisesta maakunnasta, jotta koko Turkki olisi edustettuna jalkojen alla.

Kivi ansaitsee huomiota. Materiaalit tulivat louhoksista Turkin eri alueilla, ja värit vaihtelevat kompleksin eri osissa – lämpimän kermanvärisiä, harmaita, punaisia, tummia sävyjä lähellä itse hautaa. Silmällä pitäen seinää matalassa auringonpaisteessa vaihtelu näkyy selvästi. Mitään ei tuotu ulkomailta korostamaan tätä asiaa. Rakennus on koottu maasta, jota se juhlistaa, mikä oli harkittu päätös.

Kiipeä nyt leveät portaat kohti Kunniasalia. Portaikon molemmin puolin on suuria reliefitauluja, jotka kuvaavat kohtauksia tasavallan perustaneesta sodasta. Yläpuolella rivi korkeita neliönmuotoisia pylväitä kannattelee raskasta kivikattoa. Mittakaava muuttuu tässä. Pylväiden juurella seisten useimmat ihmiset lopettavat puhumisen. Mittasuhteet on laskettu siten, että yksilö tuntee itsensä pieneksi ilman, että hänestä tulisi ulkopuolinen, ja se toimii lähes kaikkiin.

Hallin sisällä valo on himmeä ja katto on korkea, ja se on koristeltu perinteisistä turkkilaisista tekstiileistä ja matoista otetuilla mosaiikeilla. Kauimmaisessa päässä seisoo yksi valtava marmorilohko. On tärkeää ymmärtää, mistä on kyse. Tuo lohko on muistomerkki, ei arkku. Atatürkin jäännökset lepäävät alempana sijaitsevassa kammiossa, joka on louhittu kukkulaan samalla akselilla. Vierailijat lähestyvät muistomerkkiä, pysähtyvät ja seisovat. Monet tuovat kukkia ja jättävät niitä sinne.

Aukiolla, päähautaa vastapäätä, on toinen hauta. Siinä on İsmet İnönü, joka taisteli itsenäisyyssodassa, toimi pääministerinä ja josta tuli maan toinen presidentti. Hän kuoli vuonna 1973 ja hänet haudattiin tänne edeltäjänsä näkökulmasta. Kahden miehen sijoittaminen vastakkain samalle avoimelle alueelle on selkeä arkkitehtoninen lausunto jatkuvuudesta, ilman kirjallista selitystä.

Kompleksissa on myös museo, ja se on vaikuttavampi kuin useimmat ihmiset odottavat. Siellä on Atatürkin henkilökohtaiset tavarat, hänen univormunsa, hänen työpöytänsä, hänen kirjansa omine muistiinpanoineen reunoillaan ja yksi hänen autoistaan. Hän luki jatkuvasti ja kirjoitti kirjoihinsa matkan varrella. Muualla suuret maalatut panoraamat kuvaavat itsenäisyyssodan kampanjoita. Seremoniallinen vartio vaihtuu päivän mittaan hiljaisuudessa jokaisen paikalla sattuvan edessä.

Ennen lähtöä kävele aukion reunalle ja katso alas Ankaraan. Täältä ylhäältä kaupunki levittäytyy joka suuntaan – kerrostaloja, kukkuloita, teitä, tavallista elämää. Käänny takaisin ja katso itse aukiota ja huomaa, kuinka paljon ihmisiä täällä on tänään, pienistä lapsista ihmisiin, jotka ovat tarpeeksi vanhoja muistamaan vuoden 1953. Tämä on paikka, jonne ihmiset tulevat omista syistään. Seiso hetki hiljaa ja kävele sitten takaisin Leijonatietä pitkin.