Choran kirkko

Työnnä ovesta sisään ja lämpötila laskee. Ulkona katu on kirkas ja pölyinen. Täällä valo on himmeä ja se osuu sinuun oudoista kulmista. Katso eteisen kattoa ja kulta näyttää liikkuvan kävellessäsi. Se ei ole sinun silmäsi. Pienet lasikuutiot on painettu kipsiin hieman eri kulmissa, joten mikä tahansa valonlähde osuu osaan niistä ja ohittaa toiset. Jalkojen alla matto. Ilmassa villaa ja viileää kiveä.

Rakennuksen nimi on turkiksi Kariye ja kreikaksi Chora. Chora tarkoittaa maaseutua tai ulkopuolella olevaa maata. Tämän paikan lähellä sijaitsi aiempi kirkko kaupungin ensimmäisten muurien takana, peltojen ja puutarhojen keskellä. Nimi säilyi, vaikka muurit siirtyivät ulospäin ja naapurusto täyttyi taloista. Joten seisot paikassa, jonka nimi on kuvaus, joka lakkasi olemasta tarkka yli tuhat vuotta sitten. Istanbul tekee tätä jatkuvasti. Siihen tottuu.

Useimmat vierailijat olettavat katsovansa yhtä rakennusta yhdestä hetkestä lähtien. He eivät ole. Kirkon ydin on useita satoja vuosia vanhempi kuin lähes kaikki, mitä tulit näkemään. Muurit nousivat ensin. Kuvat saapuivat paljon myöhemmin, 1300-luvun alussa, bysanttilaisen taiteen lyhyen ja kalliin elpymisen aikana. Pinta on myöhäinen kerros, joka on levitetty vanhaan kuoreen. Poista kuvat mielestäsi, ja niiden alle ilmestyy yksinkertaisempi, painavampi kirkko.

Eräs mies maksoi tuon kerroksen. Hänen nimensä oli Theodore Metochites, ja hän johti keisarillista hallintoa. Hän oli myös oppinut ja tähtitieteilijä. Hän rakensi osia kirkosta uudelleen ja peitti sen mosaiikilla ja maalilla. Hän myös maalasi itsensä seinälle. Päähuoneen oven yläpuolella hän polvistuu Kristuksen eteen pitäen rakennuksen pienoismallia molemmissa käsissään. Katsokaa hänen hattuaan. Se on valtava, raidallinen ja täysin harkittu.

Hänen tarinansa ei pääty hyvin, mikä tekee muotokuvasta vaikeamman ohittaa. Hallitsijan vaihtuminen maksoi hänelle hänen virkansa ja omaisuutensa. Hänet lähetettiin pois kaupungista. Myöhemmin hänen sallittiin palata sillä ehdolla, että hän asuisi tavallisena munkkina luostarissa, jonka hän oli itse rahoittanut. Hän kuoli siellä, vaikutusvaltaisena miehenä tilaamiensa kuvien keskellä, talossa, jossa hän ei nyt omistanut mitään.

Kävele ulkokäytävää pitkin ja seuraa seinillä olevia kuvia. Ne kertovat Neitsyt Marian lapsuudesta – hänen vanhemmistaan, syntymästään, ensiaskeleistaan, enkelistä, joka tuo hänelle ruokaa. Etsi näitä kohtauksia Uudesta testamentista, etkä löydä niitä. Ne ovat peräisin erillisestä varhaisesta tekstistä, jota kirkko ei koskaan hyväksynyt pyhäksi kirjoitukseksi eikä koskaan lakannut kuvittamasta. Vuosisatojen ajan maalarit työskentelivät tarinoiden pohjalta, joita papit eivät lukeneet ääneen. Nämä kaksi perinnettä kulkivat rinnakkain.

Kauempana on kohtaus, johon lähes mikään muu kirkko ei vaivaudu. Roomalainen virkamies istuu kirjakäärön kanssa, kun Joosef ja raskaana oleva Maria odottavat veroilmoitusta. Se on hallinnollinen hetki, joka on kuvattu valtavan huolellisesti värillisellä lasilla. Mies, joka maksoi sen, vietti työelämänsä byrokratian sisällä. Ei ole tallennettu, valitsiko hän aiheen itse. On vaikea seistä sen edessä miettimättä sitä.

Mene nyt oikealla puolella olevaan sivukappeliin. Tämä kapea huone rakennettiin hautauksia varten, ja voit edelleen nähdä seinien kaarevat syvennykset, joihin haudat sijoitettiin. Se on maalattu eikä laatoitettu. Kaarevalla pinnalla kaukaisen pään yläpuolella Kristus seisoo helvetin särkyneillä ovilla ja vetää Aadamia ja Eevaa ylöspäin heidän ranteistaan. Ei käsistään – ranteistaan. Ote on pelastus, ei tervehdys. Heidän jalkansa irtoavat maasta.

Samassa kappelissa pääsi yläpuolella katossa on tuomiokohtaus, jossa taivas on rullattu kuin matto. Sen ympärillä seisoo profeettoja ja kuninkaita sekä rivejä pieniä hahmoja. Värit ovat tässä erilaiset: vähemmän kultaa, enemmän okraa ja syvän sinistä. Maali oli halvempaa ja nopeampaa kuin mosaiikki, ja tämä oli yksityinen hautauskappeli eikä julkinen tila. Materiaalin vaihdos kertoo jotain siitä, kenen odotettiin kävelevän sisään.

Rakennus on vaihtanut käyttötarkoitusta useita kertoja. Se toimi kirkkona vuosisatojen ajan. Muutama vuosikymmen ottomaanien valloituksen jälkeen siitä tuli moskeija, ja suuri osa koristelusta peitettiin kipsillä. 1900-luvulla se puhdistettiin ja avattiin museona, ja pitkä kansainvälinen restaurointikampanja toi peitetyt kuvat takaisin näkyviin. Vuonna 2024, lisärestaurointitöiden jälkeen, se avattiin uudelleen toimivana moskeijana. Se ei ole nykyään museo.

Tuo status muuttaa tapaasi vierailla. Lattialla on kokolattiamatto ja kengät otetaan pois sisäänkäynnillä. Jotkin pääsalin figuratiiviset kuvat heijastetaan rukouksen aikana, ja rukousajat vaihtelevat vuoden aikana auringon mukaan. Pukeudu kuten missä tahansa moskeijassa: hartiat ja polvet peitettyinä ja naisilla päähine. Liiku hiljaa. Ihmiset tulevat tänne rukoilemaan, eivät näkyäkseen valokuvissa. Maalattu kappeli on yleensä rakennuksen rauhallisin huone.

Ennen lähtöäsi seiso käytävän ja pääsalin välisessä oviaukossa ja katso ylös vielä kerran. Yläpuolellasi oleva kulta on asetettu käsin, kuutio kuutiolta, työntekijöiden toimesta, joiden nimiä kukaan ei vaivautunut kirjoittamaan muistiin. Se on selvinnyt maanjäristyksistä, valloituksesta, rappauskerroksesta, kosteudesta ja useista täydellisistä käyttötarkoituksen muutoksista. Ulkona lapset leikkivät kadulla ja joku myy teetä. Valo liikkuu edelleen katon poikki. Se jatkaa liikkumista lähdettyäsi.