Maustebasaari

Ensimmäinen asia, jonka huomaat, on tuoksu. Se saapuu ennen kuin ehdit ovelle – lämmin, kuiva, kerroksittain. Sen päällä on kanelia. Alta löytyy jotain tummempaa ja maanläheisempää. Se on kuminaa, kuivattua pippuria ja murskattujen ruusun terälehtien makeaa pölyä. Sitten kuuluu ääni: muutama sata keskustelua kivikaton alla, jotka kimpoavat holveista ja palaavat luoksesi hieman sumeina. Silmäsi tottuvat viimeiseksi. Keltainen valo. Oranssin jauheen kartioita. Lasipurkkeja, jotka on pinottu ihmisen korkuisiksi.

Seisot 1600-luvun rakennuksessa, joka on suunniteltu rahan ansaitsemiseen. Ei kauppiaalle – moskeijalle. Tämä sali kuuluu Uuden moskeijan kompleksiin, joka sijaitsee aivan oven ulkopuolella. Ottomaanien uskonnolliset rakennukset rahoitettiin lahjoitusrahastoilla, ja lahjoitusrahasto tarvitsi säännöllisiä tuloja. Niinpä rakentajat rakensivat katetun torin ja vuokrasivat myymälän sellit. Vuokralla maksettiin henkilökunnalle, opettajille, keittolaitteille ja lamppuöljylle. Kaupankäynti täällä ei ollut koskaan erillään jumalanpalveluksesta. Se oli moottori. Turkkilainen nimi on Mısır Çarşısı. Mısır tarkoittaa Egyptiä. Kukaan ei ole täysin varma miksi. Yksi selitys sanoo, että rakentaminen rahoitettiin Egyptin, silloisen ottomaanien provinssin, verotuloilla. Toinen sanoo, että markkinat saivat nimensä tavaroista – riisistä, sokerista, mausteista – jotka saapuivat laivoilla Aleksandriasta ja Kairosta. Molempia selityksiä on toistettu vuosisatojen ajan. Kumpaakaan ei ole vielä ratkaistu. Englanniksi paikkaa kutsutaan yleensä maustebasaariksi, mikä kuvaa hajua tarkasti ja hylkää väitteen kokonaan.

Suurimman osan elämästään tämä ei ollut matkamuistojen paikka. Sinne kaupunki tuli hakemaan lääkkeitä. Maustekauppias oli myös apteekkari. Hän myi neilikkaa hammassärkyyn, inkivääriä vatsavaivoihin ja mastiksihartsia hengityksen helpottamiseksi. Turkin sana aktar kattaa edelleen molemmat ammatit – yrttihartsia ja maustemyyjää. Jos sinulla oli kuumetta kolmesataa vuotta sitten, et mennyt ensin sairaalaan. Tulit tänne, kuvailit oireesi ja lähdit paperirullan kanssa, joka oli täynnä jauhetta.

Katso ylös. Katto on pitkä rivi matalia kupoleja ja teräviä holveja, joita kannattelevat paksut kivipilarit. Pohjapiirros on L:n muotoinen: kaksi pitkää haaraa, jotka kohtaavat kulmassa, ja portit kummankin haaran päissä ja keskellä. Etsi tuo nurkka. Seiso siinä, niin näet alas molempiin haaraan kerralla, ja tori näyttää yhtäkkiä yhdeltä koneelta eikä kauppojen käytävältä. Porttien yläpuolella olevat huoneet oli rakennettu osaksi rakennetta alusta alkaen.

Myyjillä on rutiini, ja se kannattaa kuulla ainakin kerran. Sahramia tarjotaan sinulle kolmessa eri koossa. Teetä kaadetaan. Jossain mies osoittaa pähkinätahnatarjotinta ja antaa sille leikillisen lääketieteellisen nimen, ja kaikki lähellä olevat nauravat, ja joku ostaa sen. Tämä on teatteria, jota esitetään useita satoja kertoja päivässä. Voit nauttia siitä ja silti kävellä pois tyhjin käsin. Hinnat katetussa hallissa ovat yleensä korkeammat kuin ulkopuolella olevilla kaduilla.

Jos haluat viedä jotain kotiin, jätä huomiotta valokuvauksia varten rakennetut värilliset pyramidit. Kokit ostavat täällä neljää asiaa. Sumakkia, tummanpunaista marjaa, joka on jauhettu happamaksi muruksi. Urfa-pippuria, kuivattua auringossa ja sitten käärittyä hikoilevaksi, mikä tekee siitä savuisen. Pul biber, hiutaleinen punainen paprika, jota on lähes jokaisella pöydällä maassa. Ja pekmez, paksua viinirypälesiirappia, jota syödään seesamitahnan kanssa aamiaisella. Kaikki neljä selviävät matkalaukusta valittamatta.

Kävellessä ulos länsipäästä markkinat jatkuvat ulkoilmassa. Siellä on siemenkauppiaita, laululintujen häkkejä, taimia muovitarjottimissa, juustoa ja oliiveja, joita myydään painon mukaan. Siellä on myös lasipurkkeja eläviä iilimatoja. Niitä ei ole asetettu kuriositeetiksi vierailijoille. Niitä myydään herkkuna, hiljaa ja tasaisesti, kuten niitä on myyty tässä korttelissa jo hyvin pitkään. Useimmat ihmiset kävelevät suoraan niiden ohi. Kun olet kerran nähnyt ne, näet niitä jatkuvasti.

Ulkoseinää pitkin kulkevaa kujaa kutsutaan nimellä Hasırcılar Çarşısı, matonkutojien katu, vaikka kukaan ei enää kudo siellä mattoja. Puolivälissä katua jono muodostuu jalkakäytävälle suurimman osan päivästä. Tuossa kaupassa pavut jauhetaan hienommaksi kuin jauhot, koska turkkilainen kahvi keitetään suodattamisen sijaan. Jauhatus on tärkeämpää kuin pavut. Pyydä kahvijauhetta cezveen – pieneen pitkävartiseen kannuun – ja tiskin takana oleva mies tietää tarkalleen, mitä haluat.

Hieman edempänä, rautakauppojen rivin yläpuolella, on kapea portaikko, jonka ohi lähes kaikki kävelevät. Se nousee Rüstem Pashan moskeijaan, pieneen 1500-luvun rakennukseen, jonka seiniä reunustavat lähes seinästä seinään İznik-laatat. Tulppaaneja, neilikoita ja tiettyä tomaattipunaista, jonka reseptiä myöhemmät keramiikkataiteilijat eivät kyenneet toistamaan. Moskeija korotettiin tarkoituksella kauppojen yläpuolelle, jotta heidän vuokransa voisi kattaa sen ylläpidon. Sama taloudellinen idea kuin basaari, pienemmässä ja paljon kauniimmassa mittakaavassa.

Tämä rakennus on palanut useammin kuin kerran. Katetut torit, jotka olivat täynnä öljyä, paperia ja pinottuja säkkejä, olivat aina vaarassa, ja Istanbul on menettänyt kokonaisia kaupunginosia tulipalossa. Se, mitä näet nyt, on toistuvien korjausten tulos, mukaan lukien viime vuosien pitkä restaurointi, jossa poistettiin myöhemmät lisäykset ja avattiin uudelleen tukkeutuneet ikkunat. Siksi valo sisällä on parempi kuin useimmat vierailijat odottavat. Kivi on vanhaa. Suuri osa pinnasta ei. Molemmat asiat pitävät paikkansa samassa huoneessa.

Ennen lähtöäsi, seiso hetken aikaa yhdellä keskimmäisistä porteista. Takanasi lautat saapuvat Eminönüyn ja lokit liikkuvat vedessä. Sisällä salin melu tuskin muuttuu tunnista toiseen – matala, tasainen ääni, joka koostuu kaupanteosta ja askeleista. Ihmiset ovat ostaneet illallistaan tästä huoneesta noin kolme ja puoli vuosisataa. Sinä et katso sitä tapahtuvan. Seisot sen sisällä. Mene nyt ja etsi pippurisi.