Selimiyen moskeija

Kauan ennen kuin saavut ovelle, moskeija on jo löytänyt sinut. Sen neljä minareettia kohoaa Edirnen ylle kuin ohuet kynät, jotka näkyvät kaupungin ulkopuolella sijaitsevilta vehnätasangoilta. Läheltä katsottuna seiso hetki pihalla. Kyyhkyset kalisevat arkadeista, hanat virtaavat pesualtaiden suihkulähteistä ja jalkojen alla oleva kivi pitää sisällään päivän kuumuuden. Astu sitten sisään, yhteen valtavaan avaruuden henkäykseen. Lähes mikään ei keskeytä sitä. Kupoli roikkuu yläpuolella kahdeksan piilotetun tuen varassa, ja valo tulee sisään joka suunnasta.

Tämä on Selimiyen moskeija, joka valmistui vuonna 1575 sulttaani Selim II:lle, Suleiman Suuren pojalle. Sulttaani valitsi Edirnen, ei Istanbulin, suureksi keisarilliseksi moskeijakseen. Tämä päätös hämmensi joitakin tuolloin, ja historioitsijat keskustelevat siitä edelleen. Edirne oli ollut ottomaanien pääkaupunki ennen Istanbulin valloitusta, rakastettu kuninkaallinen kaupunki lähellä imperiumin Euroopan rajaa. Olipa syy mikä tahansa, valinta antoi tälle maakuntakaupungille yhden arkkitehtuurin historian ihailluimmista rakennuksista.

Selim II ei koskaan rukoillut valmiin rakennuksen sisällä. Hän kuoli vuoden 1574 lopulla, kuukausia ennen kuin viimeiset kivet oli asetettu ja moskeija avattiin hänen poikansa alaisuudessa. Ottomaanien kronikoitsijat yhdistävät sen rahoituksen osittain Kyproksen valloitukseen vuonna 1571. Selim on erikoinen mestariteosten suojelija. Historia muistaa hänet enimmäkseen hiljaisena hallitsijana, joka jätti sotaretkien hoitamisen ministeriensä varaan. Silti hänen nimensä on kiinnitetty Edirnen kaupunkikuvaan, jota jokainen, joka osoittaa horisonttiin ja sanoo Selimiye, lausuu päivittäin.

Arkkitehti oli Mimar Sinan, Ottomaanien valtakunnan kuuluisin rakentaja. Hänet otettiin nuorena miehenä janitšarijoukkoihin kristitystä perheestä Anatoliassa, ja hän oppi insinööritieteitä sotaretkissä, rakentaen siltoja ja piiritystöitä. Hänestä tuli keisarillinen pääarkkitehti vuonna 1538, ja hän työskenteli yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Moskeijoita, siltoja, kylpylöitä, akvedukteja, kouluja. Sadat rakenteet ympäri valtakuntaa kantavat hänen nimeään. Kun hän aloitti Selimiyen, hän oli jo lähes seitsemänkymmentävuotias, eikä hänellä ollut enää mitään todistettavaa.

Perinne säilyttää Sinanille ystävälleen sanelemissa muistelmissa mainitun repliikin. Hänen kerrotaan kutsuneen Istanbulin Sehzaden moskeijaa oppipoikakaudekseen, mahtavaa Süleymaniyea kisällityökseen ja Selimiyea mestariteoksekseen. Olivatpa sanat tarkkoja hänen, sijoitus on pysynyt. Arkkitehdit ovat matkustaneet Edirneen tutkimaan tätä rakennusta yli neljän vuosisadan ajan. Sinanin kerrotaan halunneen todistaa, että ottomaanien rakentajat pystyisivät rakentamaan kupolin, joka kilpailisi Hagia Sofian kanssa, haaste, jota hän oli kantanut vuosikymmeniä.

Katso ylös ja älä epäröi. Kupoli ulottuu noin 31 metriä ja kohoaa yli 40 metriä lattian yläpuolelle. Sen sijaan, että se lepäisi neljän valtavan pilarin varassa, kuten aikaisemmat moskeijat, se lepää kahdeksalla hoikemman pilarin päällä, jotka on työnnetty ulospäin kohti seiniä. Tulos on koko suunnitelman ydin. Ei pylväsmetsää, ei pimeitä nurkkia. Lähes koko lattia on avoin yhden valokatoksen alla. Ikkunat kiertävät kupolin pohjaa, joten katto kirkastuu ja himmenee ohikulkevien pilvien mukana.

Neljä minareettia ovat kiveen kaiverrettuja arkistoja. Jokainen kohoaa noin 71 metriä korkeana, uurrettuna kuin ruoko, ja siinä on kolme parveketta rukouskutsua varten. Kahden sisällä kolmet erillistä kierreportaikkoa kiemurtelevat toistensa ympärillä, joten kolme muezzinia saattoi kiivetä eri parvekkeille tapaamatta toisiaan. Se on hiljainen insinööritaidon osoitus. Pihalta käsin huomaat, kuinka minareetit seisovat rukoussalin kulmissa ja vetävät koko sommitelmaa ylöspäin kuin telttaseppeleet.

Kupolin keskellä on neliönmuotoinen marmorinen tasanne pienten kaarien päällä, muezzinin galleria. Se on epätavallinen paikka, suoraan kupolin kruunun alla. Kyykisty lähelle sen juurta ja etsi pieni veistetty tulppaani ylösalaisin. Legendan mukaan maalla oli tulppaanitarha, ja sen omistaja kieltäytyi myymästä sitä, ellei kukkaa muisteta moskeijassa. Paikalliset sanovat, että käännetty kukinto kertoo sekä tulppaanista että miehen itsepäisyydestä. Mikään asiakirja ei vahvista tarinaa. Veistos on todellinen.

Kävele kohti kauempaa seinää, joka on Mekkaan päin. Siellä oleva rukoussyvennys, mihrab, sijaitsee omassa puolikupolimaisessa syvennyksessään, joka on vuorattu iznikiläisillä laatoilla, jotka ovat peräisin ottomaanien keramiikan hienoimmasta kaudesta. Heidän punaiset värinsä ovat kuuluisia. Tuota tiettyä korallinpunaista ei voitu enää jäljitellä iznikiläisten työpajojen hiipumisen jälkeen, eivätkä myöhemmät jäljitelmät koskaan täysin saavuttaneet sitä. Syvennyksen vieressä kohoaa marmorinen minbar, saarnastuoli, jonka sivupaneelit on kaiverrettu niin hienosti kivipitsityöhön, että se näyttää punotulta.

Anna sisätiloille hidas ympyrä. Kalligrafia-mitaljongit kantavat Jumalan, profeetta Muhammedin ja varhaisten kalifien nimiä. Maalattuja koristeita kiipeää riippuvalaisimissa ja kupolissa, ja suuri osa niistä on uusittu myöhempinä vuosisatoina. Sultanin yksityisgallerian alla alkuperäisiä koristeita on säilynyt hiljaisissa nurkissa. Laske ikkunakerrokset kääntyessäsi. Rivi riviltä lävistää jokaisen seinän, minkä vuoksi sali tuntuu valaistulta sisältäpäin jopa myöhään päivällä.

Moskeija lisättiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 2011 yhdessä sen külliyen, sitä palvelevan rakennuskompleksin, kanssa. Osa tästä kompleksista on jalkojesi alla. Terassin juurella kulkee katettu basaari nimeltä arasta, ja sen myymälöiden vuokrat maksettiin aikoinaan moskeijan ylläpidosta. Edirne palkitsee myös pidemmän kävelyretken. Ottomaanien sillat, vanhemmat moskeijat ja joka kesä järjestettävä kuuluisa öljypainifestivaali kuuluvat samaan kaupunkiin.

Ennen lähtöä astu takaisin sisäpihalle ja etsi paikka viileän arkadiseinän vierestä. Katsele ihmisiä ylittämässä marmoria, pieninä minareettien alla. Sinan viimeisteli tämän rakennuksen kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä ja eli lähes satavuotiaaksi. Hän pyysi, että hänet muistettaisiin työllään. Neljä ja puoli vuosisataa myöhemmin seisoit hänen vastauksensa sisällä, tavallisena päivänä Edirnessä, kun valo jatkuvasti vaihtui yläpuolella.