Derinkuyun maanalainen kaupunki

Ota yksi askel tunnelia pitkin, niin lämpötila laskee. Ilma muuttuu viileäksi ja mineraaliseksi, kuin kaivon sisältä. Äänet litistyvät – askeleesi, hengityksesi, edellä kulkevan ryhmän laahus. Katto pakottaa pidemmät vierailijat kumartumaan. Päivänvalo katoaa takanasi muutamassa sekunnissa, korvattuna sähkölamppujen sarjoilla. Jossain alhaalla käytävä jatkuu – alas ja taas alas. Olet astumassa Derinkuyuyn, Kappadokian syvimpään kaivettuun maanalaiseen kaupunkiin, eikä maanpäällinen maailma seuraa sinua sisään.

Derinkuyu tarkoittaa turkiksi syvää kaivoa, ja nykyinen kaupunki yläpuolella on saanut nimensä maanalaista tietä lävistävistä kuiluista. Maanalainen kaupunki ulottuu noin 85 metrin syvyyteen. Siinä on useita kerroksia; osa on avoinna vierailijoille, valaistu ja tuuletettu, kun taas muut kerrokset ovat suljettuja. Kukaan ei ole varma, kuinka monta ihmistä sinne mahtuisi. Arviot nousevat tuhansiin, ja jotkut väitteet ovat paljon korkeampia. Jopa varovaiset luvut kuvaavat todellista kaupunkia: asuintilat, keittiöt, tallit, varastot, kaivot ja palvontapaikka – kaikki maan alla.

Nykyaikainen uudelleenlöytö on kuuluisa paikallinen tarina. Vuonna 1963 asukas, joka remontoi kotiaan, mursi seinän ja löysi sen takaa käytävän – sitten toisen huoneen ja sitten alas johtavat portaat. Kaivaukset paljastivat kerros toisensa jälkeen, ja paikka avattiin vierailijoille muutamassa vuodessa. Kyläläiset olivat pitkään käyttäneet matalia luolahuoneita kellareina ja viileinä varastoina. Se, mikä oli syvemmällä, heidän omien kellariensa alapuolella, yllätti jopa heidät. Kaupunki oli elänyt piilotetun kaupungin katolla.

Kuka kaivoi sen ensin? Rehellinen vastaus: se kasvoi vuosisatojen ajan, ja alku on hämärän peitossa. Jotkut tutkijat jäljittävät varhaisimmat kammiot fryygialaisilta, anatolialaiselta kansalta, joka hallitsi tätä aluetta lähes kolmetuhatta vuotta sitten. Toiset viittaavat vielä vanhempiin tapoihin kaivaa pehmeää vulkaanista kiveä. Hyvin tiedossa on Bysantin ajan kristittyjen suuri laajentuminen, suunnilleen 7. vuosisadalta eteenpäin, jolloin hyökkäykset pyyhkäisivät Anatolian yli ja kokonaiset yhteisöt tarvitsivat paikan, johon katota. Kaupunki, jonka läpi kävelet, on enimmäkseen heidän aikaansaannoksensa.

Puolustusrakenteet vartioivat edelleen käytäviä. Keskeisissä kohdissa pujotat valtavien pyöreiden ovien ohi – myllynkiven muotoisia kovan kiven pyöriä, joita voitiin vierittää käytävän poikki sisältäpäin. Pieni reikä keskellä on saattanut antaa puolustajille mahdollisuuden tarkkailla kauempaa puolta – tai työntää keihäs sen läpi. Ovet voitiin avata vain suojatulta puolelta. Yhdessä tarkoituksella matalia ja kapeita tunneleita, jotka pakottivat hyökkääjät kumartumaan jonossa, ne tekivät kaupungista lähes mahdottoman valloittaa.

Hengittäminen oli todellinen insinööritaidon riemuvoitto. Pystysuorat kuilut laskeutuvat kaupungin läpi ja siirtävät ilmaa alimpiin kerroksiin. Seiso yhden alla ja katso ylös – voit tuntea vedon kasvoillasi. Kuilut kaksinkertaistuivat kaivoiksi, jotka ulottuivat kaukana alapuolella olevaan veteen, ja joidenkin kaivojen kerrotaan olleen kokonaan auki, mikä suojasi vesihuoltoa myrkytykseltä piirityksen aikana. Raikas ilma, puhdas vesi ja paksu kivieristys pitivät kaupungin elinkelpoisena – kellarin jatkuva viileys, sekä kesällä että talvella.

Huoneet kertovat, miten jokapäiväinen elämä sujui. Ylempien kerrosten lähellä olevat tallit suojelivat eläimiä – niiden kaukalot on kaiverrettu seiniin kuonon korkeudelle. Keittiöt ovat ryhmittyneet paikkoihin, joissa savu pääsi tuuletusaukkoihin; Niiden katot ovat mustat muinaisesta noesta. Ohitat viini- ja öljypuristimia, säilytysastioiden syvennyksiä ja pitkiä yhteisiä saleja. Syvemmällä alhaalla on ristinmuotoinen tila, joka tunnistetaan kirkoksi. Usko tuli maan alle kaiken muun mukana – mitään olennaista ei jätetty pinnalle.

Kaupunki ei ollut pysyvä koti. Se oli suoja hätätilanteita varten – sitä käytettiin, kun armeijat tai ryöstöretkeläiset ylittivät tasangon, ja sitten se poistui jälleen vaaran ohittaessa. Yhteisöt saattoivat viipyä maan alla viikkoja, minkä vuoksi varastoilla ja vedellä oli niin suuri merkitys. Alueen kristillinen perintö oli pitkä: kreikankielinen kristitty yhteisö asui tällä alueella vuoteen 1923 asti, jolloin Kreikan ja Turkin välinen väestönvaihto lopetti vuosisatojen kestäneen läsnäolon. Heidän lähtönsä sulki viimeisen luvun niistä ihmisistä, jotka tunsivat nämä tunnelit parhaiten.

Derinkuyu ei ole ainoa. Maanalaisia turvapaikkoja on Kappadokian arvoituksissa – niitä tunnetaan yli sata, yksittäisistä piilotetuista huoneista monikerroksisiin kaupunkeihin. Lähellä sijaitseva Kaymaklı on toinen suuri kaivausten osoittama esimerkki, joka leviää laajalle Derinkuyun syvälle kaivautuessa. Paikalliset sanovat, että useiden kilometrien pituinen tunneli yhdistää kaksi kaupunkia. Tutkijat ovat löytäneet pitkiä käytäviä, mutta koko reittiä ei ole koskaan avattu päästä päähän. Koko tunnelia voi pitää tarinana, jonka takana on kivi.

Vierailu on fyysinen kokemus. Käytävät ovat matalia, portaat jyrkkiä ja joissakin yhdistävissä tunneleissa on käveltävä kymmeniä metrejä kumarrellen. Nuolet merkitsevät erillisiä yksisuuntaisia reittejä alas ja ylös. Jos ahtaat tilat häiritsevät sinua, mieti tarkkaan ennen laskeutumista – vastavirtaan kääntyminen on vaikeaa. Lämpötila pysyy viileänä ympäri vuoden, joten ota mukaan kerros vaatetta myös kesällä. Ja pysähdy joskus, jotta väkijoukko voi liikkua eteenpäin. Yksin hetken sivukammiossa kuulet sen, mitä asukkaat kuulivat: ei juuri mitään.

On syytä muistaa, miksi kaikki tämä on olemassa. Kukaan ei kaiverra kaupunkia kalliosta mukavuuden vuoksi. Jokainen metri on ihmisten raivattu, jotka odottivat vaaraa ja valmistautuivat siihen – kärsivällisesti, sukupolvien ajan. Silti kävijöihin eniten iskee ei synkkyys, vaan järjestys: ilmanvaihto, vesi, ruoka, palvonta, kaikki harkittu loppuun. Uhan alla nämä yhteisöt eivät hajaantuneet. He organisoituivat ja kaivoivat.

Kun kiipeät takaisin sisäänkäyntiä kohti, odota päivänvalon palaamista – kalpeaa hehkua nurkan takaa, sitten oviaukkoa ja sitten Anatolian auringon täyttä loistoa. Useimmat vierailijat pysähtyvät ja räpyttelevät silmiään. Tunne hetki lämpö ihollasi ja tuuli, jonka lakkasit huomaamasta maan alla. Täällä suojaa etsineet ihmiset kiipesivät kohti samaa valoa vaaran ohitettua, päivien tai viikkojen jälkeen. Pintaan nouseminen oli koko asian ydin. Kaupunki onnistui joka kerta, kun sen asukkaat kävelivät ulos uudelleen.