Kappadokia

Kuuntele polttimen ääntä. Joka kirkas aamu ennen auringonnousua kantautuu näiden laaksojen yli matala jylinä – propaaniliekit työntävät kuumaa ilmaa kankaaseen. Ilma on kylmä ja kuiva. Jalkojen alla oleva kivi on vaalea, pehmeä ja hieman liitumainen. Vedä sormea sitä pitkin, niin pöly irtoaa. Kun taivas muuttuu harmaasta oranssiksi, kymmenet ilmapallot nousevat harjanteiden yli. Maasta ääni saapuu purkauksina... sitten hiljaisuus... sitten toinen purkaus. Se on yleensä vierailijan ensimmäinen minuutti Kappadokiassa.

Maisema on peräisin tulivuorista. Muinaiset purkaukset tällä alueella Keski-Anatoliaa peittivät tasangon tuhkaan. Tuhka kovettui pehmeäksi kiveksi, jota kutsutaan tuffiksi. Sade, tuuli ja lumen sulaminen viilsivät sitten sitä hyvin pitkään. Kovemmat basalttihuiput olivat joidenkin pylväiden päällä ja suojasivat niiden alla olevaa pehmeämpää kalliota. Tuloksena on muoto, jota ihmiset tulevat valokuvaamaan – hoikka vaalea torni, jonka päässä tasapainoilee tumma lohkare. Paikalliset kutsuvat näitä keijupiippuiksi.

Tässä on ensimmäinen yllätys. Kivi on tarpeeksi pehmeää leikattavaksi käsityökaluilla, kun se on juuri paljastunut. Kun ilma saavuttaa leikkauspinnan, se kovettuu. Niinpä perhe saattoi kaivertaa huoneen viikoissa ja sitten asua kuoren sisällä, joka koveni ajan myötä. Ihmiset käyttivät tätä hyväkseen tuhansien vuosien ajan. Alueelta löytyy veistettyjä talleja, varastoja, viinipuristimia, kyyhkyslakkoja ja keittiöitä, joiden katossa on edelleen mustaa nokea.

Göreme sijaitsee alueen keskellä. Kylän ympärillä munkit ja kyläläiset hakkasivat kappeleita suoraan kallioihin. Monet on maalattu sisäpuolelta. Jotkut maalaukset ovat yksinkertaisia punaisia kuvioita, jotka on kiinnitetty suoraan kallioon. Toiset esittävät kokonaisia kohtauksia sinisenä, okranvärisenä ja syvänpunaisena. Göremen ulkoilmamuseo suojelee joukkoa näistä kallioon hakatuista kirkoista. UNESCO lisäsi alueen maailmanperintöluetteloon vuonna 1985. Sisätilat pysyvät viileinä jopa keskikesällä.

Sitten ovat maanalaiset kaupungit. Derinkuyu ja Kaymaklı ovat tunnetuimpia. Nämä eivät ole luolia. Ihmiset kaivoivat ne tarkoituksella, taso tasolta, ja tuuletusaukot kulkivat pinnalta alimpiin kerroksiin. Kerrosten välillä on kaivoja, keittiöitä, varastotiloja ja pitkiä, viettäviä tunneleita. Pyöreät kiviovet voitiin vierittää käytävien yli vain sisältäpäin. Kokonaiset yhteisöt muuttivat tänne alas hyökkäysten aikana ja pysyivät täällä, kunnes vaara oli ohi.

Katso ylös kallioseinämille, niin huomaat pieniä neliönmuotoisia aukkoja, jotka on usein kehystetty valkoisella maalilla. Nämä ovat kyyhkyslakoja. Maanviljelijät pitivät täällä kyyhkysiä vuosisatojen ajan, eivätkä lihan vuoksi. Ne halusivat ulosteita. Kyyhkysten lanta lannoitti viinitarhoja ja hedelmätarhoja maaperässä, joka muuten oli köyhää ja ohutta. Joissakin kyyhkyslaaksoissa on koristeltuja julkisivuja, joissa on maalattuja kuvioita ja kirjoituksia. Suuri osa siitä, mikä näyttää muinaiselta ja uskonnolliselta täällä, oli itse asiassa maataloutta.

Jokaisella laaksolla on oma luonteensa. Ruusulaakso ja Punainen laakso ovat saaneet nimensä kallion väristä päivän päätteeksi, kun hämärässä kalliot muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja oransseiksi. Rakkauden laaksossa sijaitsevat korkeimmat ja kapeimmat pylväät. Kyyhkyslaakso yhdistää Göremen ja Uçhisarin varjoisaa polkua pitkin. Ihlaran laakso on jälleen erilainen – vihreä jokirotko, jonka seiniin on kaiverrettu kirkkoja. Kahden kylän välinen kävely kestää useimmilla näistä reiteistä pari tuntia.

Uçhisarin linna ei ole linna tavanomaisessa merkityksessä. Se on yksi korkea kalliomuodostelma, johon on kaiverrettu huoneita, käytäviä ja ikkunoita. Ylhäältä näkee suurimman osan alueesta. Ortahisarilla on pienempi versio samasta ideasta. Suuren osan 1900-lukua perheet asuivat edelleen näissä kivitaloissa. Monet muuttivat pois, kun viranomaiset katsoivat osia kivestä vaarallisiksi, ja joistakin tyhjennetyistä asunnoista tuli myöhemmin hotelleja.

Näin luolahotellit saivat alkunsa. Viljan varastointia tai eläinten käyttöön kaiverretuissa huoneissa on nyt sängyt ja kylpyhuoneet. Kivi pitää lämpötilan tasaisena, joten nämä huoneet pysyvät viileinä kesällä ja lämpiminä talvella. Jos yövyt luolahotellissa, laita kätesi seinälle. Se ei tunnu kylmältä eikä lämpimältä. Restaurointityöt noudattavat sääntöjä, joiden tarkoituksena on suojella alkuperäistä kaiverrusta, joten näet usein vanhoja syvennyksiä ja hyllyjä, jotka on jätetty paikoilleen uusien putkien vieressä.

Avanos sijaitsee pohjoisessa Kızılırmak-joen varrella. Joen nimi tarkoittaa Punaista jokea, ja sen rantojen savi antaa kaupungille sen kaupankäynnin. Täällä keramiikkataiteilijat ovat työstäneet samaa materiaalia jo hyvin pitkään. Jotkut käyttävät edelleen potkupyörää, jota käännetään jalalla moottorin sijaan. Katso yhtä muutama minuutti, niin huomaat, kuinka vähän työkalu on muuttunut. Kysy ennen kuvaamista – useimmat työpajat suostuvat mielellään.

Kappadociassa valmistetaan myös viiniä. Tulivuoren maaperä sopii viiniköynnöksille, ja paikallisia rypälelajikkeita kasvaa tuttujen kansainvälisten lajikkeiden rinnalla. Testi kebab on ruoka, jota ihmiset tilaavat illallisella – lihaa ja vihanneksia kypsennetään hitaasti suljetussa saviruukussa, joka halkaistaan auki pöydässä. Kysy, miten ruukku avataan, ennen kuin se saapuu. Jotkut ravintolat käyttävät pientä vasaraa. Toiset veitsen terällä veitsen terää purkin kaulan ympärille, kunnes se irtoaa.

Talvi muuttaa kaiken täällä. Lunta sataa tasangolle ja se laskeutuu keijuhormiin korkkeina ja juovina. Valkoinen väri vaaleaa kalliota vasten vie suurimman osan maiseman väreistä. Vierailijoita tulee vähemmän, huoneiden hinnat laskevat, ja kuumailmapallolentoja on edelleen saatavilla kirkkaina aamuina. Jos et pidä väkijoukoista etkä välitä kylmästä, tämä on vuodenaika, jota monet valokuvaajat hiljaa suosivat.

Ruoka täällä seuraa vuodenaikoja ja säilytystä. Kuivatut aprikoosit, saksanpähkinät ja pekmez – paksu, rypälemehusta keitetty siirappi – kantoivat perheitä talven yli. Kurpitsansiemeniä paahdetaan ja myydään paperitötteröissä. Pyydä kyläaamiaista, niin saat pöydän, joka on katettu pienillä annoksilla: juustoja, oliiveja, hunajakennoa, tomaattia ja hyytyneeseen kermaan. Se on valtava määrä ruokaa, ja niin se on tarkoitettukin.

Pysähdy hetkeksi paikoillesi ja katso lähimpää kallioseinämää. Jossain siinä on oviaukko, reunus tai rivi pieniä neliönmuotoisia reikiä. Joku on leikannut ne käsin, syystä, joka oli tuolloin järkevä – viljan varastointia, vuohen suojaamista, rukoilemista, piiloutumista varten. Tulivuoret tekivät materiaalin. Ihmiset tekivät loput. Suuri osa ympärilläsi olevasta kivestä oli aikoinaan jonkun lattiaa, kattoa tai kattoa. Tuuli tekee edelleen työtä sen kaiken parissa.