Anin rauniot

Tuuli saapuu ensin. Se liikkuu polvenkorkuisen aron ruohon läpi kuivalla sihinällä, taivuttaa siementen päät ja kantaa mukanaan pölyn ja kaukaisen lumen hajua. Edessä, hajallaan tyhjällä tasangolla, seisoo kirkkoja – yksin, katottomia, valtavia – kuin kadonneen meren jälkeensä jättämiä laivoja. Rotko halkoo horisontin, ja sen takana kohoavat toisen maan kukkulat. Tämä hiljaisuus oli aikoinaan yksi keskiaikaisen maailman äänekkäimmistä kaupungeista.

Tervetuloa Aniin, keskiaikaisen Armenian raunioituneeseen pääkaupunkiin. Tuhat vuotta sitten tällä tasangolla oli palatseja, markkinoita, karavaaniseraljeja ja niin paljon kappeleita, että kronikoitsijat kutsuivat sitä tuhannen ja yhden kirkon kaupungiksi. Luku oli kerskustelu, ei väestönlaskenta – mutta seisoessa täällä, kupolien ja särkyneiden apsisien ympäröimänä joka suuntaan, kerskustelu tuntuu ansaitulta.

Kaupungin suuri aika alkoi vuonna 961, kun Bagratidien dynastian kuningas Ashot III siirsi Armenian pääkaupungin tänne. Hänen seuraajansa rakensivat kaksinkertaisen muurien renkaan – kuningas Smbatin mahtavat tornit vartioivat edelleen pohjoista sisäänkäyntiä, ja sisään pääsee niiden kautta tänäkin päivänä. Noiden muurien takana kaupunki paisui. Joidenkin arvioiden mukaan väkiluku oli huipussaan lähes satatuhatta, vaikka tutkijat kiistelevätkin luvusta. Varmaa on, että Ani oli aikansa suurimpien kaupunkien joukossa.

Varallisuus tuli liikkumisesta. Ani sijaitsi Silkkitien haaralla, jota pitkin karavaanit kulkivat Bysantin, Persian ja sen ulkopuolisten maiden välillä. Silkki, mausteet, hopea ja ideat kulkivat sen porttien läpi ja maksoivat tietullit. Keskiajan kirjailijat vertasivat kaupunkia Konstantinopoliin ja Bagdadiin – imartelua kenties, mutta imartelua, jota mutaisten katujen kaupunki ei olisi koskaan saanut.

Kävele kohti tasangon suurinta siluettia: katedraalia. Se valmistui vuonna 1001 arkkitehti Trdatin johdolla – mestari, jota arvostettiin niin paljon, että kun maanjäristys halkaisi Hagia Sofian kupolin Konstantinopolissa, bysanttilaiset kutsuivat hänet korjaamaan sen. Hänen katedraalissaan käytetään ryhmiteltyjä pilareita ja teräviä kaaria, piirteitä, joita eurooppalaiset rakentajat eivät omaksuisi vielä vuosisataan tai pidempään. Kupoli sortui kauan sitten, ja nyt taivas tekee työtään – valo putoaa aukosta ja liikkuu hitaasti kivilattian poikki.

Vuonna 1064 seldžukkiturkkilaiset valtasivat kaupungin piirityksen jälkeen, ja Ani aloitti pitkän tapansa vaihtaa omistajaa. Tältä aikakaudelta on säilynyt Menüçehrin moskeija, jota usein kutsutaan Anatolian varhaisimmaksi seldžukkimoskeijaksi ja joka sijaitsee aivan rotkon reunalla. Kiipeä varovasti sen holvikaarimaisille ikkuna-aukkoille – näkymä suoraan joelle on Anin paras, ja kivityöt yhdistävät armenialaista ja islamilaista käsityötaitoa tavalla, joka tiivistää koko kaupungin.

Väritysvaihtoehtoja on kauppias Tigran Honentsin vuonna 1215 rakentama Pyhän Gregoriuksen kirkko. Se seisoo matalalla rotkoa kohti vievällä rinteellä, ja sen sisätilat hohtavat edelleen freskoilla – harvinaisia armenialaisille kirkoille, jotka yleensä pitivät seinänsä yksinkertaisina. Kristuksen ja Pyhän Gregoriuksen elämästä kertovat kohtaukset peittävät seinät punaisin ja sinisin sävyin, ja ne ovat selvinneet kahdeksansadan talven yli avoimella tasangolla.

Sitten on Lunastajan kirkko – tai puolet siitä. Rakennus seisoi kokonaisena yhdeksänsataa vuotta, kunnes 1950-luvun myrsky kaatoi kokonaisen sivun ja viipaloi rakenteen kuin kakun. Jäljelle jää vain poikkileikkaus: seisot ulkona ja näet sisällä apsiksen, karniisit ja kupolin kehän roikkumassa ilmassa. Insinöörit ovat tukeneet sitä, ja siitä on lähes vahingossa tullut Anin eniten valokuvattu raunio.

Kaupungin alamäki tapahtui aaltoina. Mongolien hyökkäykset runtelivat sitä 1200-luvulla. Vuonna 1319 tapahtunut suuri maanjäristys kaatoi torneja ja tyhjensi katuja. Kauppareitit siirtyivät etelään ja karavaanien tulo loppui. Ani ei kaatunut yhdessä dramaattisessa piirityksessä – se yksinkertaisesti menetti syynsä, perhe perheeltä, kunnes paimenet laidunsivat lampaita katedraalin varjossa.

Sen nykyhistoria on omalla tavallaan outo. Alapuolella virtaava Akhurian-joki merkitsee rajaa Armenian kanssa, ja suurimman osan 1900-luvusta Ani sijaitsi suljetulla sotilasalueella, jossa vieraili vain luvilla ja saattajien kanssa. Rajoitukset lievenivät, luonnonsuojeluryhmät saapuivat, ja vuonna 2016 UNESCO listasi Anin maailmanperintökohteeksi. Nykyään voit vaeltaa vapaasti paikoissa, joissa kamerat olivat aikoinaan kiellettyjä – vaikka rotkon ylittävä raja-aita muistuttaakin, että maantiede on edelleen herkkä asia.

Käytännön asioita: kohde sijaitsee noin 45 kilometriä Karsista itään, helpon taksin tai kiertoajelun päässä avoimen aron halki. Anna sille ainakin kolme tuntia kiireetöntä aikaa – rauniot levittäytyvät koko tasangolle, ja etäisyydet pettävät. Varjoa ei ole juurikaan, joten ota mukaan vettä ja aurinkosuojaa kesällä; myöhään iltapäivällä vulkaaninen kivi muuttuu meripihkan ja ruusun väriseksi, ja valokuvaajat saavat palkkansa. Talvet täällä ovat ankaria ja kauniita, ja lunta on syvällä seiniä vasten.

Pääty rotkon reunalle, moskeijan tai Honentsin kirkon lähelle, ja anna paikan rauhoittua. Joki puhuu hiljaa alhaalla. Toisella rannalla Armenian pellot kohtaavat vanhan pääkaupunkinsa rajan toisella puolella, jota kumpikaan puoli ei voi ylittää täällä. Tuuli kampaa ruohoa katujen perustusten yli, joiden nimiä kukaan ei muista. Kaupungit ovat yleensä äänekkäämpiä kuin maa, jolla ne seisovat... Ani on maksanut lainan takaisin. Kävellessäsi takaisin muureja kohti kuuntele – ruohoa, tuulta, omia askeleitasi – tuhat vuotta vanhan kaupungin koko orkesteria.