Gallipolin niemimaa

Egeanmeri on täällä harvoin äänekäs. Aallot taittuvat kapeille pikkukivirannoille hitaassa rytmissä, tuuli puhaltaa mäntyjen läpi ja lokit ylittävät niemien välistä. Rannikko on hiljainen ja kaunis – matalia vihreitä kukkuloita, kirkasta vettä, pieniä lahtia. Se on vaikein asia pitää mielessä. Vuonna 1915 tämä niemimaa oli yksi maailman väkivaltaisimmista paikoista. Ympärilläsi oleva tyyneys on seurausta yhdestä ensimmäisen maailmansodan rajuimmista sotaretkistä.

Gallipolin niemimaa – turkiksi Gelibolu – muodostaa Dardanellien Euroopan rannikon, kapean salmen, joka yhdistää Egeanmeren Istanbuliin ja Mustaanmereen. Vuonna 1915 tuo maantiede teki siitä kohteen. Iso-Britannia ja Ranska, jotka olivat sodassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan, halusivat tunkeutua salmeen, päästä Ottomaanien pääkaupunkiin ja avata huoltoreitin liittolaiselleen Venäjälle. Suunnitelma lupasi lyhentää sotaa. Sen sijaan se johti lähes yhdeksän kuukauden sotaretkeen – eikä läpimurtoa saavutettu lainkaan.

Ensimmäinen yritys tuli meritse. Liittoutuneiden taistelulaivojen laivasto tunkeutui salmeen 18. maaliskuuta 1915 hiljentääkseen ottomaanien linnoitukset. Miinat ja rantatykit pysäyttivät heidät – useita taistelulaivoja upotettiin tai raunioitettiin yhden päivän aikana. Turkki muistaa 18. maaliskuuta Çanakkalen merivoiton päivänä, ja pieni miinalaiva Nusret, joka laski ratkaisevan miinalinjan, on kunnianosoitus tänäkin päivänä. Merivoimien epäonnistumisen jälkeen liittoutuneet päättivät laskea joukkonsa maihin ja vallata niemimaan jalan.

Maihinnousu tapahtui 25. huhtikuuta 1915 – niemimaan kärjessä sijaitsevassa Cape Hellesissä ja pohjoisempana poukamassa, joka pian tunnettiin nimellä Anzac. Anzac edusti Australian ja Uuden-Seelannin armeijakuntaa, ja näille kahdelle nuorelle kansakunnalle päivämäärästä tuli pysyvä – 25. huhtikuuta muistetaan edelleen joka vuosi Anzac-päivänä. Maasto taisteli hyökkääjiä vastaan ensimmäisestä tunnista lähtien: kapeat rannat, joita reunustivat jyrkät harjanteet ja rotkot, puolustettu ylhäältä. Rintamalinjat muodostuivat noina ensimmäisinä päivinä, ja ne tuskin liikkuivat loppukampanjan ajan.

Anzac-lahden yläpuolella olevilla harjanteilla ottomaanien eversti nimeltä Mustafa Kemal johti 57. rykmenttinsä vastahyökkäyksiin, jotka pitivät hallussaan korkealla sijaitsevaa maastoa. Hänen käskynsä tuli sinä päivänä Turkissa legendaariseksi uhrautumisen suorasukaisuuden vuoksi, ja rykmentti taisteli, kunnes se tuhoutui lähes kokonaan. 57. rykmentin muistomerkki seisoo nyt taistelukentällä. Kemal selvisi Gallipolista, nousi läpi sitä seuranneen sodan ja perusti myöhemmin Turkin tasavallan ottaen nimen Atatürk. Hänen tiensä kansakunnan johtajuuteen alkoi näillä kukkuloilla.

Taistelut asettuivat juoksuhautoihin, jotka sijaitsivat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Anzac-linjan varrella olevissa tukikohdissa sotilaat saattoivat heittää kranaatteja vastustajan juoksuhautaan – ja hiljaisempina hetkinä he joskus heittivät sen sijaan ruoka- ja tupakkapurkkeja. Lyhyt aselepo toukokuussa 1915 antoi molempien osapuolten haudata kuolleensa linjojen väliin, ja jotkut miehet lähtivät sieltä muuttuneella näkemyksellä vihollisesta. Tästä oudosta kunnioituksesta tuli yksi kampanjan perinnöistä. Siksi turkkilaiset, australialaiset ja uusiseelantilaiset seremoniat pidetään täällä usein yhdessä.

Elokuussa 1915 liittoutuneet yrittivät murtaa umpikujan uusilla maihinnousuilla Suvlan lahdella ja hyökkäyksillä kukkuloille – Lone Pinelle, Nekille ja Chunuk Bairille. Uuden-Seelannin joukot pitivät Chunuk Bairin huippua lyhyesti hallussaan, mikä oli yksi harvoista hetkistä, jolloin liittoutuneiden sotilaat katsoivat alas salmeen, joka oli kampanjan koko tavoite. Ottomaanien vastahyökkäykset, jälleen Mustafa Kemalin johdolla, valtasivat kukkulan takaisin. Hyökkäykset epäonnistuivat valtaviin tappioihin molemmilla puolilla. Elokuun jälkeen kukaan ei enää murtautunut läpi.

Taistelu oli vain osa koettelemusta. Kesä toi mukanaan kuumuutta, kärpäsiä ja tauteja, jotka pyyhkivät läpi juoksuhautojen; vesi liittoutuneiden puolella oli niukkaa ja sitä lähetettiin. Marraskuun lopulla toi tulvan ja sitten lumimyrskyn, joka tappoi miehiä juoksuhaudoissa. Ottomaanien sotilaat kestivät samaa maastoa ja samaa säätä. Sairaudet ja altistuminen vaativat suuren osan kampanjan tappioista – yhteensä molemmat osapuolet laskivat satojatuhansia kuolleita ja haavoittuneita.

Loppu oli kampanjan parhaiten hoidettu operaatio. Joulukuussa 1915 ja tammikuussa 1916 liittoutuneet evakuoivat niemimaan vaiheittain yöllä monimutkaisen harhaanjohtamisen avulla – mukaan lukien kiväärit, jotka oli viritetty ampumaan itseään tippuvilla vesipainoilla, vakuuttaakseen puolustajat siitä, että juoksuhaudoissa oli edelleen miehitettyjä. Vetäytyminen saatiin päätökseen huomattavan vähäisin uhrein. Turkille kampanja sinetöi suuren puolustusvoiton. Liittoutuneille siitä tuli pysyvä oppitunti rohkeudesta, joka käytettiin virheelliseen suunnitelmaan.

Nykyään niemimaa on muistomerkki. Mäntyjen keskellä on kymmeniä hautausmaita ja muistomerkkejä – pieniä, moitteettomia ja hiljaisia. Morto Bayn eteläkärjen lähellä seisoo Çanakkalen marttyyrien muistomerkki, valtava nelipylväinen muistomerkki, joka kunnioittaa täällä kuolleita ottomaanien sotilaita. Lone Pine kantaa australialaista muistomerkkiä, Chunuk Bair uusiseelantilaista. Anzac Covessa joka 25. huhtikuuta aamunkoiton jumalanpalvelukset houkuttelevat tuhansia kävijöitä, jotka saapuvat pimeydessä ja odottavat yhdessä ensimmäistä valonhetkeä.

Anzac Coven lähellä seisoo muistomerkki, johon on kaiverrettu lohdutuksen sanoja ulkomaisten sotilaiden äideille – heille kerrotaan, että heidän poikansa, jotka on haudattu tähän maahan, ovat rauhassa ystävällisessä maassa. Sanat liitetään Atatürkiin 1930-luvulla, ja historioitsijat keskustelevat niiden tarkasta alkuperästä. Mutta tunne vastaa sitä, miten koko niemimaata hoidetaan. Kaikkien kansojen hautausmaita hoidetaan yhtä huolellisesti, ja vierailijat Turkista, Australiasta ja Uudesta-Seelannista surevat täällä rinnakkain.

Missä tahansa seisotkin – rannalla, harjanteella, hautausmaan nurmikolla – pysähdy hetkeksi ilman kommentteja. Lue muutama hautakivi ja huomioi niiden iät. Katso itse maata: kuinka jyrkkiä rinteet ovat, kuinka alttiita ne ovat. Kuuntele sitten uudelleen tavallisia ääniä – tuulta männyissä, aaltoja rannalla. Ne ovat samoja ääniä, joita sotilaat kuulivat hiljaisina tunteina pommitusten välillä. Yli vuosisata on kulunut. Maa on vihertynyt jälleen, ja hiljaisuus itsessään on nyt muistomerkki. Sinä olet osa sen säilyttämistä.