Akdamarin saari ja kirkko

Veneen moottorin jyrinä hidastuu, ja kuulet veden läimäyttävän runkoa. Vanjärven tuuli tuo mukanaan mineraalien tuoksun, heikosti saippuaisen, melkein kuin märkä liitu. Edessä pieni saari kohoaa hyvin sinisestä vedestä, sen rantaviiva kalpea kuivan kiven peitossa. Mantelipuut pitävät rinnettä yllä löysinä vihreinä riveinä. Korkeimmalla paikalla seisoo tiivis kivikirkko, lämpimän punaruskea auringossa. Vedestä katsottuna se näyttää pieneltä. Tämä vaikutelma ei kestä.

Astu laiturille, niin ääni muuttuu. Lokit kutsuvat ja kuiva ruoho liikkuu tuulessa. Polku kiipeää manteli- ja pistaasipuiden ohi, ja keväällä maa on peittynyt vaaleanpunaisiin kukkiin. Liskot juoksevat kuumien kivien poikki. Sitten kirkko ilmestyy kokonaisuudessaan, ja hidastat vauhtia päättämättä. Sen seinät ovat täynnä veistettyjä hahmoja – ihmisiä, eläimiä, kokonaisia kohtauksia – jotka on kaiverrettu pintaan joka puolelta. Lähes yhtäkään tasaista tilaa ei jätetty tyhjäksi.

Tämä on Pyhän Ristin armenialainen kirkko. Se rakennettiin 900-luvun alussa, vuosien 915 ja 921 välillä, Gagik Ensimmäiselle, armenialaiselle kuninkaalle, joka hallitsi Vaspurakanin aluetta tästä järvestä käsin. Hänen arkkitehtinsä oli munkki nimeltä Manuel. Rakennus toimi aluksi palatsikirkkona ja myöhemmin siitä tuli luostarin keskus. Kivi on punertavaa vulkaanista kiveä, jota louhitaan lähistöltä. Siksi seinät muuttuvat oransseiksi myöhäisen iltapäivän valossa.

Kävele hitaasti ulkopuolella ja lue sitä kuin kuvakirjaa. Yhdellä seinällä pieni Daavid heiluttaa linkoaan suurta panssaroitua Goljatia kohti. Toisella puolella Joona menee merieläimen suuhun ja tulee ulos uudelleen toisessa paneelissa. Aadam ja Eeva seisovat puun vieressä. Daniel istuu rauhallisesti leijonien keskellä. Veistäjät leikkaavat syvälle, joten hahmot pitävät edelleen varjonsa yli tuhannen vuoden avoimen sään jälkeen.

Hahmojen yläpuolella kulkee viiniköynnösnauha. Seuraa sitä, niin löydät kokonaisen työskentelevän maailman. Miehet poimivat viinirypäleitä. Karhu kiipeää. Jänikset, ketut ja peurat liikkuvat lehtien läpi. Leijona kaataa härän. Siellä on hevosen selässä metsästäjiä ja eläimiä, jotka näyttävät pikemminkin paikallisilta kuin symbolisilta. Kukaan ei veistänyt tätä kiireessä. Joku halusi kuningaskunnan ihmisten näkevän itsensä ja peltonsa kuninkaansa kirkon ulkopuolella.

Sisällä lämpötila laskee useita asteita. Pohjapiirros on kompakti – ristin muotoinen korkean kartiomaisen kupolin alla, jossa on vain muutama kapea ikkuna. Maali on säilynyt laikuittain yläseinissä ja kupolissa. Voit erottaa sädekehät, viitat ja kasvojen palaset evankeliumien kohtauksista. Suuri osa siitä on haalistunut himmeän punaruskeaksi. Seiso keskellä ja katso suoraan ylös. Kupoli saa tämän pienen huoneen tuntumaan paljon korkeammalta kuin se on.

Kirkko ei seissyt yksin. Vuosisatojen ajan sen ympärille kasvoi luostari, jonka länsipuolelle myöhemmin lisättiin kellotorni, sekä kappeleita, munkkien sellejä ja koulu. Näiden rakennusten jälkiä on edelleen maassa ympärilläsi – perustuksia, matalia muureja, kuluneita portaita. Munkkeja asui täällä pieninä määrinä, kopioiden ja säilyttäen käsikirjoituksia. Tarvikkeiden kantaminen järven yli oli arkipäiväistä työtä. Talvella ylitys muuttui vaaralliseksi, ja joskus saari oli viikoiksi eristyksissä.

Luostarin elämä päättyi vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan aikana alueen armenialaisväestö karkotettiin ja tapettiin, ja yhteisö, joka oli käyttänyt tätä kirkkoa tuhannen vuoden ajan, oli poissa. Rakennus seisoi tyhjillään vuosikymmeniä. Se menetti kalustuksensa, ja osa ympäröivistä rakenteista sortui. Suuren osan 1900-luvusta ihmiset tulivat sinne vain satunnaisesti kalastusveneillä. Tuo pitkä hiljaisuus on osa sitä, missä nyt seisot.

Restaurointityöt aloitettiin vuonna 2005, ja kirkko avattiin uudelleen museona vuonna 2007. Työntekijät puhdistivat reliefit, korjasivat katon ja tekivät seinät jälleen vakaiksi. Vuonna 2010 kupoliin pystytettiin risti, ja liturgia pidettiin täällä ensimmäistä kertaa moniin vuosiin. Siitä lähtien jumalanpalvelus on yleensä pidetty kerran vuodessa, syyskuussa. Sitä varten tänne matkustaa armenialaisia Turkista ja ulkomailta. Noina päivinä saari on täynnä ja äänekäs.

Katso nyt taaksepäin veteen. Vanjärvi ei ole tavallinen järvi. Sillä ei ole ulostuloa mereen, ja sen vesi on emäksistä ja täynnä liuennutta soodaa. Täällä ihmiset käyttivät sitä aikoinaan suoraan vaatteiden pesuun ilman saippuaa. Tuo kemiallinen koostumus tarkoittaa, että lähes mikään kala ei selviä siellä. Yksi laji pärjää, pieni hopeanhohtoinen kala, joka ui makean veden puroihin joka kevät kutemaan. Näkemäsi syvänsininen väri tulee samasta epätavallisesta vedestä.

Käänny etelään ja näet vuoria, joiden korkeammat huiput usein pitävät lunta sisällään alkukesään asti. Gevaşin mantereelle johtava laituri on lyhyen ylityksen päässä. Veneet yleensä odottavat, kunnes niissä on tarpeeksi matkustajia, joten paluuaikasi on joustava eikä kiinteä. Saarella on vähän varjoa puiden takana eikä minkään kokoisia kauppoja, joten ota vettä mukaasi. Etsi kivi hiljaisemmalta puolelta, jossa maa laskeutuu jyrkästi järveen.

Ennen lähtöäsi aseta kätesi tasaisesti seinälle. Kivi on lämmin ja hieman karhea, ja kaiverretut reunat ovat pehmeämpiä kuin ennen. Tuuli, sade ja tuhat talvea tekivät sen. Kuuntele hetki – vettä, tuulta, lintuja ja ääniä jossain takanasi. Tämä rakennus on ollut kuninkaallinen kappeli, luostari, tyhjä kuori ja museo. Juuri nyt se on yksinkertaisesti paikka, jossa seisot, pienellä saarella, hyvin sinisessä järvessä.