Çatalhöyük

Tuuli puhaltaa ensin. Täällä sitä ei pysäytä mikään – tasainen tasanko joka suuntaan, matalia kumpuja, kuivaa ruohoa ja pölyä, joka osuu hampaisiisi muutamassa minuutissa. Kiurut nousevat laulaen sängestä. Jalkojesi alla maa on vaaleaa, halkeilevaa savea, ja se rapisee. Kaksi suurta suojaa seisoo kaivausalueiden yllä, ja niiden sisällä valo muuttuu pehmeäksi ja harmaaksi. Lämpötila laskee. Tuulen kohina muuttuu huminaksi kattoa vasten.

Katso itse kumpua ennen kuin katsot mitään sen sisällä. Se kohoaa ehkä kaksikymmentä metriä tasangon yläpuolelle, pitkänä, matalana maakuorena. Kukaan ei kasannut sitä tarkoituksella. Se on tehty lähes kokonaan sortuneista taloista. Ihmiset rakensivat savitiilistä, asuivat talossa sukupolven tai kaksi, täyttivät sen ja rakensivat uuden talon suoraan päälle. Jos näin tehdään reilusti yli tuhat vuotta, kaupunki kohoaa hitaasti peltojen yläpuolelle.

Tämä asutuskeskus oli asuttu noin yhdeksäntuhatta vuotta sitten, neoliittisella kaudella – myöhäisellä kivikaudella, jolloin maanviljely oli uutta. Ajoituksella on merkitystä. Nämä ihmiset olivat varhaisimpia, jotka asuivat suuressa pysyvässä yhteisössä viljelemällä satoja ja pitäen eläimiä sen sijaan, että seuraisivat heitä. Arviot väestöstä vaihtelevat, ja rehelliset arkeologit ovat eri mieltä, mutta tuhannet ihmiset luultavasti asuivat täällä samanaikaisesti. Se oli poikkeuksellisen suuri määrä ihmisiä yhdessä paikassa tuolloin.

Ja nyt omituisin asia paikassa. Siellä ei ole katuja. Katso kaivettua aluetta, ja näet huoneita, jotka ovat ahdettu toisiaan vasten, jakaen seiniä, ilman rakoja niiden välillä eikä ovia maanpinnan tasolla. Taloon päästäksesi kiipesit katolle ja menit alas tikkaita pitkin reiän läpi. Katot muodostivat pinnan, jolla ihmiset kävelivät. Kaupunki oli käytännössä yksi jatkuva tasanne, jonka oviaukot olivat jalkojesi alla.

Ajattele, miltä jokapäiväinen elämä näytti tämän seurauksena. Työt tehtiin katoilla – jauhottiin viljaa, tehtiin työkaluja, laitettiin ruokaa ulkona, kuivattiin ruokaa. Liikkuminen asutuksen poikki tarkoitti kävelyä muiden ihmisten kotien yli. Tikapuureikä toimi sekä ovena että savupiippuna, joten talossa oli tulisija suoraan sen alapuolella, ja tulen yläpuolella olevat seinät olivat nokisia. Kaivajat löysivät tulisijojen läheltä mustunutta rappausta, jota oli sitten rapattu uudelleen yhä uudelleen ja uudelleen.

Kuolleet pysyivät talossa. Korotettujen tasojen alta, joilla ihmiset nukkuivat, arkeologit löysivät hautoja – aikuisia ja lapsia, jotka oli asetettu lattialle, joskus useita yksilöitä saman huoneen alle sukupolvien ajan. Ruumiit olivat tiiviisti taiteltuina. Jotkut haudattiin helmien, työkalujen tai pigmentin kanssa. Elävät ja kuolleet jakoivat lattian. Se tuntuu nyt levottomalta. Näille ihmisille se oli normaalia, ja se voi olla yksi syy siihen, miksi talot rakennettiin uudelleen täsmälleen samalle pohjalle joka kerta.

Sitten ovat seinät. Huoneet rapattiin sileiksi valkoisella kalkkilaastilla ja uusittiin säännöllisesti. Joillakin rappauspinnoilla on maalattuja kuvioita punaisella, mustalla ja oranssilla – geometrisia kuvioita, kädenjälkiä, ihmishahmojen rivejä suurten eläinten ympärillä. Koska rappausta levitettiin uudelleen niin usein, maalaukset päätyivät sinetöitymään kerroksittain, yksi toisensa päälle. Kaivajat työskentelevät niiden läpi kuin sivut. Tyhjältä näyttävä huone voi pitää maalatun pinnan muutaman millimetrin syvemmällä.

Eläimet oli rakennettu arkkitehtuuriin kirjaimellisesti. Karjan sarvet asetettiin penkkeihin ja rapattiin seiniin, joskus riveihin, joskus ne ulottuivat huoneeseen pään korkeudelle. Myös seiniin kiinnitettiin savista tehtyjä päitä ja eläinhahmoja. Nämä eivät olleet koukkuun ripustettuja palkintoja. Ne olivat osa rakennelmaa, rapattuina paikoilleen. Mitä ne sitten tarkoittivatkin, ihmiset täällä halusivat suurten sarvipäinen eläinten olevan fyysisesti läsnä huoneissa, joissa he nukkuivat.

Yksi maalattu paneeli tuli kuuluisaksi, ja siitä käyty keskustelu on syytä tietää. Se esittää suorakulmioiden kuviota muodon alapuolella, jonka yläpuolella on pisteitä ja viivoja. Monet ihmiset tulkitsevat sen kaupungin pohjapiirrokseksi, jonka takana on purkautuva tulivuori – kaksihuippuinen vuori, joka näkyy täältä kirkkaana päivänä. Jos he ovat oikeassa, se on yksi vanhimmista tunnetuista kartoista ja yksi vanhimmista kuvista purkauksesta. Toiset asiantuntijat tulkitsevat sen leopardin nahaksi ja koristeelliseksi kuvioksi. Keskustelu on edelleen ratkaisematta.

Jotain tästä puuttuu, ja sen puuttuminen on todellinen yllätys. Palatsia ei ole. Ei ole selvää temppeliä, ei keskusaukiota, ei monumentaalista rakennusta, ei selkeää hallitsijan asuntoa. Talot ovat kooltaan ja varusteiltaan pääpiirteittäin samanlaisia. Joissakin oli enemmän hautoja tai koristeita, mutta mikään ei viittaa siihen, että yksi perhe olisi hallinnut muita. Tuhansien ihmisten asutuskeskus näyttää toimineen ilman näkyviä kuninkaita, pappeja tai hallintoa. Tämä kyseenalaistaa useimmat oletukset siitä, miten varhaiset kaupungit ovat toimineet.

Paikka tunnistettiin myöhään. Brittiläinen arkeologi tunnisti kummun vuonna 1958 ja kaivoi sen 1960-luvun alussa, ja löydöt muuttivat tapaa, jolla esihistoriaa kirjoitettiin. Työt pysähtyivät vuosikymmeniksi. Uusi kansainvälinen projekti aloitti kaivaukset uudelleen vuonna 1993 paljon huolellisemmilla menetelmillä – seulomalla maaperää, analysoimalla jäänteitä ja ottamalla näytteitä kerroksista neliö neliöltä. Paikka lisättiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 2012. Sisäänkäynnin lähellä oleva rekonstruoitu talo näyttää, miltä yksi huone näytti.

Ennen kuin lähdet, mene ulos suojasta ja seiso kummun päällä tasankoa vastapäätä. Seisot yhdeksäntuhannen vuoden romahtaneiden talojen päällä. Jossain kenkäsi alla joku nukkui isoäitinsä haudan yläpuolella, kiipesi tikkaita joka aamu ja astui katolle aloittaakseen työt. Ympärilläsi olevat vehnäpellot kasvavat nyt samasta maaperästä, jota he viljelivät. Tunne tuuli, katso tasaista horisonttia ja käänny sitten takaisin alas polkua pitkin.